Siirry sisältöön

NGV International · Melbourne · Riippumaton opas

National Gallery of Victoria -museon ääniopas,
viisi kohdetta, ilmaiseksi.

Kuuntele selaimessa ja kävele sitten sisään ilman lippua: NGV on kaksi rakennusta ja yli 76 000 teoksen kokoelma, ja Chiaro kertoo sinulle siitä teoksesta, jonka kuvaat seuraavaksi.

Lataa App Storesta

Chiaron tekemä. Ei sidoksissa National Gallery of Victoria -museon ylläpitäjään.

9:41

Kleopatran pidot

National Gallery of Victoria, Melbourne

0:00 3:16
Kohde 1/5

Viisi kohdetta · 13 minuuttia kuunneltavaa

Viisi kohdetta, yksi kierros,
siinä järjestyksessä, jossa kuljet.

Viisi maalausta, yksi kerros, yksi rakennus. Tämä reitti kulkee NGV Internationalissa St Kilda Roadin varrella, ei Federation Squarella olevassa australialaisessa kokoelmassa, ja kaikki on tasolla 2. Reitti alkaa 1600- ja 1700-luvun eurooppalaisen maalaustaiteen galleriasta (kylteissä 17th to 18th Century European Paintings), jossa ovat Tiepolon Kleopatran pidot ja Poussinin Punaisenmeren ylitys, jatkuu Rembrandtin Kahden väittelevän vanhuksen luo 1600-luvun ja flaamilaisen maalaustaiteen galleriaan (17th Century & Flemish Paintings) ja päättyy 1800-luvun eurooppalaisen maalaustaiteen galleriaan (19th Century European Paintings), jossa ovat Waterhousen Odysseus ja seireenit sekä Haren Uskon voitto. Kuunneltavaa on noin kolmetoista minuuttia ja kävelyä ehkä toiset kymmenen, kun liukuportaat ovat tuoneet sinut ylös katutasolta.

Gallerioiden nimet, ajoitukset ja mitat ovat NGV:n Collection Online -tietokannasta, aukioloajat ja hinnat sivustolta ngv.vic.gov.au, ja jokaiselle tiedolle on myös toinen lähde. NGV sulkee osan NGV Internationalin näyttelytiloista 7. syyskuuta ja 13. joulukuuta 2026 välisenä aikana, joten jos seinäteksti tai puomi on kanssamme eri mieltä, rakennus on oikeassa, ja kuulisimme siitä mielellämme.

Kohde 1/5 · 1600- ja 1700-luvun eurooppalaisen maalaustaiteen galleria, taso 2, NGV International

Kleopatran pidot

Giambattista Tiepolo · 1743–1744 · Öljy kankaalle, 250,3 × 357,0 cm

Huomaa

  • Kleopatran kohotettu oikea käsi. Helmi on hänen sormiensa välissä lasin yllä, ja koko veto ratkeaa seuraavassa sekunnissa.
  • Pöytäliina. Se on maalauksen ainoa todellinen valkoinen, ja vuoden 2003 puhdistukseen asti kellastunut lakka oli painanut sen litteäksi osaksi taustaa.
  • Vinttikoira Antoniuksen tuolin vieressä. Röntgenkuvat paljastavat, että Tiepolo kokeili hännälle kahta muuta asentoa ennen kuin painoi sen takajalkaa vasten.
  • Vasemmalla oleva sinikaapuinen hahmo, joka on maalattu ultramariinin päälle lasuroidulla preussinsinisellä: kankaan tummin kulma.
Tekstiversio (3:16)

Kolme ja puoli metriä valkoista marmoria, kultaa, silkkiä ja sinistä venetsialaista taivasta, ja kaiken keskellä nainen, joka pitelee kahden sormensa välissä jotain hyvin pientä. Siinä on koko tarina. Nainen on Kleopatra, punaviittainen ja kypäräpäinen mies on Marcus Antonius, ja se pieni esine on helmi.

Tarina on peräisin Pliniuksen Naturalis historiasta. Kleopatra löi Antoniuksen kanssa vetoa, että pystyisi järjestämään pidot, jotka olisivat tuhlailevammat kuin mikään, mitä Rooma oli koskaan nähnyt. Antonius naureskeli ensimmäiselle ruokalajille, joten Kleopatra pyysi lasillisen etikkaa, otti toisen helmikorvakorunsa, pudotti helmen lasiin ja joi sen. Erotuomarina toiminut Lucius Plancus pani kätensä toisen helmen päälle, ennen kuin Kleopatra ehti toistaa tempun, ja julisti Antoniuksen hävinneeksi. Museon oma essee maalauksesta lisää yksityiskohdan, jota kukaan pöydässä ei maininnut: mikään etikka ei liuota helmeä. Kleopatra yksinkertaisesti nielaisi sen ja luultavasti sai sen myöhemmin takaisin.

Tiepolo maalasi teoksen Venetsiassa vuosina 1743 ja 1744. Näyttämöllepanon hän lainasi Veronesen suurista juhla-aterioista, jotka oli maalattu kaksi vuosisataa aiemmin, ja tämä on ensimmäinen hänen kolmesta versiostaan. Tilaaja oli luultavasti Joseph Smith, Britannian konsuli Venetsiassa. Mutta ennen kuin maalaus oli valmis, ateljeehen astui kreivi Francesco Algarotti, joka etsi taidetta Saksin vaaliruhtinaalle August kolmannelle, ja hän suostutteli Tiepolon viimeistelemään teoksen Dresdeniin. Viidentenä maaliskuuta 1744 maalarille maksettiin kolmesataa venetsialaista kultadukaattia, ja kangas lähti Saksaan.

Matka jatkui. Kaksikymmentäkaksi vuotta Dresdenin lähellä, kolmekymmentäviisi vuotta yksityisomistuksessa Amsterdamissa pidetyn huutokaupan jälkeen ja sitten satakolmekymmentäyksi vuotta Venäjän keisarillisessa kokoelmassa Pietarissa, jossa se oli jonkin aikaa naulattuna kattoon. Vuonna 1932 Neuvostoliiton hallitus myi sen, englantilainen taidekauppias osti sen, ja Feltonin testamenttirahasto toi sen Melbourneen, jossa se on siitä lähtien ollut kokoelman keskipiste. Ennen merimatkaa se seisoi nojallaan seinää vasten nuhjuisessa näyttelyhuoneessa South Kensingtonissa, ja eräs lontoolainen lehti kutsui sitä likaiseksi ja hoitamattomaksi.

Vuonna 1955 se matkasi laivalla takaisin Lontooseen, jossa sen puhdisti Horace Buttery, Britannian kuninkaallisen kokoelman konservaattori. Hän työskenteli sen parissa kolme kuukautta eräässä Victoria and Albert -museon huoneessa. Edessäsi olevan kullatun kehyksen veisti samana vuonna Frederick Pollak, hintaan kolmesataaviisikymmentä puntaa. Eräs melbournelainen sanomalehti kertoi, että Lontoon National Gallery olisi halunnut vaihtaa sen suureen Rembrandtiin ja Turneriin. Maalaus jäi, eikä se ole sen jälkeen lähtenyt Australiasta.

Katso nyt pöytäliinaa. Se on koko maalauksen ainoa puhdas valkoinen, ja Tiepolo käytti sitä vetääkseen katseesi suoraan lasiin. Vuosikymmenten ajan kellastuva lakka oli himmentänyt sen, kunnes konservaattorit työskentelivät kankaan parissa kaksitoista kuukautta vuosina 2002 ja 2003, kun tämä rakennus oli suljettuna uudelleenrakentamisen vuoksi. Heidän röntgenkuvansa paljastivat pienen tunnustuksen: Antoniuksen tuolin vieressä oleva vinttikoira on kopioitu Veronesen maalauksesta Firenzessä, ja siinä koiralla ei ole häntää. Tiepolon piti siis keksiä häntä itse, ja hän kokeili kahta asentoa, ennen kuin päätyi siihen häntään, jonka näet nyt, koiran takajalan viereen nostettuna.

Kohde 2/5 · 1600- ja 1700-luvun eurooppalaisen maalaustaiteen galleria, taso 2, NGV International

Punaisenmeren ylitys

Nicolas Poussin · 1632–1634 · Öljy kankaalle, 155,6 × 215,3 cm

Huomaa

  • Mooses aivan oikeassa reunassa käsi kohotettuna. Meri on juuri sulkeutunut hänen takanaan; draama on jo ohi.
  • Etualalla kyykistelevä mies, joka vetää kilpeä vedestä. Kehyksen keskikoriste on täsmälleen hänen kohdallaan.
  • Kehys. Täyttä tammea kuuden liitupohjakerroksen ja lehtikullan alla, pohjustukseen on kaiverrettu ristiviivoitusta ja punssauksia, ja se painaa yli 140 kiloa.
  • Taivas. Vuonna 2011 osia siitä palautettiin uudelleen löydetyn kopion avulla, kun aiemmat puhdistukset olivat hanganneet ne pois.
Tekstiversio (2:23)

Useimmat tämän tarinan maalanneet taiteilijat näyttävät vesiseinän. Poussin näyttää sitä seuraavan hetken. Meri on jo sulkeutunut Egyptin armeijan ylle, ja edessäsi on rannalla seisova väkijoukko, joka tajuaa olevansa elossa: ihmiset poimivat haarniskoja matalikosta, nostavat lapsiaan ilmaan ja kääntyvät katsomaan sitä yhtä hahmoa aivan oikeassa reunassa, jolla on käsi yhä kohotettuna. Hän on Mooses. Kaikilla muilla on kiire olla ihmisiä.

Nicolas Poussin oli Roomassa työskennellyt ranskalainen, ja hän maalasi tämän teoksen 1630-luvun alussa torinolaiselle keräilijälle Amedeo dal Pozzolle parin toiseksi puoliskoksi. Sen pari, Kultaisen vasikan palvonta, riippuu Lontoon National Galleryssa. Maalaukset pysyivät yhdessä yli kolmesataa vuotta, ensin pariisilaisessa kaupunkipalatsissa ja sitten Longfordin linnassa Englannissa, jossa Radnorin jaarlit pitivät niitä vuoteen 1945. Lontoo osti Kultaisen vasikan. Kolme vuotta myöhemmin Melbourne osti tämän maalauksen Feltonin testamenttirahaston varoilla Kenneth Clarkin neuvojen mukaan, ja siitä lähtien maalaukset ovat olleet maapallon vastakkaisilla puolilla.

Ennen kuin katsot maalausta tarkemmin, katso kehystä, sillä museo pitää sitä itsenäisenä taideteoksena. Se tehtiin Pariisissa noin vuonna 1710 maalauksen silloiselle omistajalle, Bretonvilliers-nimiselle miehelle, toiseksi kahdesta samanlaisesta kehyksestä; toinen ympäröi yhä Lontoon maalausta. Se on täyttä tammea kuuden liitupohjakerroksen alla, kullattu ja sitten työstetty ristiviivoituksin ja punssauksin, niin että pohjustus näyttää taotulta kullalta. Se painaa yli sataneljäkymmentä kiloa. Sen keskikoristeet suunniteltiin osumaan yksiin maalauksen kanssa: kyykistelevä mies, joka vetää kilpeä vedestä, on täsmälleen kehyksen pystysuoralla keskiakselilla. Vuosien ajan museo piti kehystä varastossa ja ripusti kankaan pelkkään listaan, koska kehys kilpailee maalauksen kanssa. Arvioi itse.

Vuonna 2010 maalaus otettiin alas seinältä, ja se pysyi poissa paljon kauemmin kuin oli suunniteltu. Konservaattori Carl Villis havaitsi, että yläpuolisko oli aikoinaan puhdistettu liian kovakouraisesti ja menettänyt yksityiskohtia, varsinkin taivaasta. Sitten onni tuli avuksi: noin viisikymmentä vuotta alkuperäisen jälkeen maalattu kopio, joka oli ollut kadoksissa sukupolvien ajan, oli tullut esiin vuonna 2009, ja se näytti, miltä Poussinin taivas oli kerran näyttänyt. Villis käytti kopiota oppaana palauttaessaan sen, mikä puuttui. Museo julkaisi koko prosessin verkkopäiväkirjana, ja kolmantena toukokuuta 2012, lähes kahden vuoden poissaolon jälkeen, maalaus palasi seinälle, ja sen taivas oli jälleen lähellä sitä väriä, jonka Poussin sille antoi.

Kohde 3/5 · 1600-luvun ja flaamilaisen maalaustaiteen galleria, taso 2, NGV International

Kaksi väittelevää vanhusta

Rembrandt Harmensz. van Rijn · 1628 · Öljy puupaneelille, 72,4 × 59,7 cm

Huomaa

  • Valo. Yksi oikealta tuleva valokeila osuu valkopartaiseen mieheen ja avoimeen kirjaan, ja kaikki muu saa kadota.
  • Pöydällä olevat kirjat, sulkakynät ja karttapallo: oppineisuuden kalusto, joka antaa oppineille heidän merkityksensä.
  • Musta laatikkokehys. Se on vuonna 2005 tehty jäljennös hollantilaisesta kehyksestä vuodelta 1618, ja se valittiin, koska laatikkomainen muoto vetää sinut huoneeseen sisälle.
  • Harmaat kirjaimet RE vasemmassa alakulmassa. Muu signeeraus on kadonnut.
Tekstiversio (2:16)

Kaksi miestä, yksi kirja ja yksi ainoa auringonsäde. Valkoisiin pukeutunut vanha mies on kääntynyt korostaakseen jotain, punaisiin pukeutunut mies pitää sormeaan sivulla, ja oikealta tuleva valo nostaa esiin kasvot, parran ja avoimen kirjan, kun taas muu huone vajoaa ruskeaan varjoon. Näin Rembrandt maalasi kaksikymmentäkaksivuotiaana kotikaupungissaan Leidenissä, kolme vuotta ennen kuin hän muutti Amsterdamiin ja tuli kuuluisaksi. Tapa valaista yksi asia ja kätkeä kaikki muu säilyi hänellä koko elämän.

Kukaan ei tiedä varmasti, keitä miehet ovat. He voivat olla filosofeja, ehkä Hippokrates ja Demokritos. Vuonna 1969 tutkija Christian Tümpel esitti, että he ovat apostolit Pietari ja Paavali, ja Rembrandt Research Project hyväksyy tämän tulkinnan. Vanhin tiedossa oleva maininta on kuitenkin suorasukaisempi. Vuonna 1641 maalaus tulee vastaan Rembrandtin ystävän Jacques de Gheyn kolmannen testamentissa, jossa sitä kuvaillaan yksinkertaisesti kahdeksi pieneksi vanhaksi mieheksi, jotka istuvat ja väittelevät. Sen nimen museo on säilyttänyt, eikä parempaa ole helppo keksiä.

Katso pöytää. Kirjoja, sulkakyniä, karttapallo. Museo lukee ne esseeksi vanhuuden viisaudesta, ja on jotain liikuttavaa siinä, että parikymppinen nuori mies maalaa vanhoja miehiä ja heidän oppineisuuttaan näin tarkasti: ryppyisen ihon, valkoisen parran, kirjan sivut, joihin aurinko osuu.

Kehyksellä on oma pieni draamansa. Kun paneeli ostettiin Melbourneen Feltonin testamenttirahaston varoilla, kauppias myi sen kehyksessä, jota hän kutsui Pariisista löytämäkseen antiikkiseksi 1600-luvun kehykseksi. Se osoittautui myöhemmäksi ranskalaiseksi kehykseksi, joka oli leikattu pienemmäksi jostain isommasta. Vuonna 2005 museo vaihtoi sen siihen, jonka näet nyt: jäljennökseen yksinkertaisesta mustasta hollantilaisesta laatikkokehyksestä vuodelta 1618, kymmenen vuotta maalausta vanhemmasta. Se valittiin, koska laatikkomainen muoto ohjaa katseesi sisään huoneeseen, jossa miehet istuvat. Itse maalaus puhdistettiin ja restauroitiin vuonna 2017, joten valokeila on kirkkaampi kuin pitkään aikaan.

Ennen kuin jatkat, etsi vasen alakulma. Siinä on harmaalla maalilla kirjaimet R ja E, eikä sen jälkeen mitään luettavaa. Se on kaikki, mitä signeerauksesta on jäljellä. Sen teki kaksikymmentäkaksivuotias, joka ei vielä tiennyt tulevansa Rembrandtiksi.

Kohde 4/5 · 1800-luvun eurooppalaisen maalaustaiteen galleria, taso 2, NGV International

Odysseus ja seireenit

John William Waterhouse · 1891 · Öljy kankaalle, 100,6 × 202,0 cm

Huomaa

  • Laske seireenit. Niitä on seitsemän. Homeroksella niitä on kaksi.
  • Kynnet. Kriitikot kutsuivat niitä vuonna 1891 korppikotkan kynsiksi ja väittivät, ettei sellainen lintu voisi laulaa.
  • Signeeraus ja vuosiluku mustalla maalilla oikeassa alakulmassa: J. W. Waterhouse, 1891.
  • Kannella lojuvat pyöreät kilvet. Eräs lontoolainen kriitikko valitti, että niiden olisi pitänyt riippua rungon ulkopuolella, kuten roomalaisissa kuvauksissa.
Tekstiversio (2:30)

Ensimmäinen asia, jonka useimmat tekevät tämän maalauksen edessä, on laskeminen. Homeros antaa Odysseukselle kaksi seireeniä. Waterhouse antaa hänelle seitsemän, eikä yksikään niistä ole merenneito. Ne ovat suuria ruskeita lintuja, joilla on nuorten naisten kasvot, ja ne kaartelevat maston ympärillä, johon Odysseus on sidottu köysillä, samalla kun hänen miehistönsä soutaa korvat vahalla tukittuina. Odysseian kahdestoista laulu: sankari, joka haluaa kuulla maailman tappavimman laulun ja selvitä siitä hengissä.

Linnut ovat koko jutun ydin, ja ne olivat myös skandaali. Viktoriaaninen yleisö odotti seireenien olevan kauniita naisia kalliolla. Waterhouse palasi British Museumin kreikkalaiseen maljakkoon, joka on tehty viidennellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua ja jossa seireenit ovat juuri tällaisia: lintujen ruumiita naisten päillä. Jotkut lontoolaiskriitikot ihastuivat. Magazine of Art kutsui maalausta hyvin hätkähdyttäväksi riemuvoitoksi, värien karnevaaliksi. The Times kirjoitti, etteivät ne olleet seireenejä vaan harpyijoita, naisenkasvoisia petolintuja, eikä mikään maalauksessa saanut uskomaan, että ne osaisivat laulaa.

Maalaus oli esillä Lontoon Royal Academyssa kesällä 1891, ja kesäkuussa museon lontoolainen neuvonantaja Sir Hubert von Herkomer osti sen suoraan taiteilijalta tuhannella kahdellasadalla punnalla. Kun maalaus saapui Melbourneen vuoden lopulla, Argus-lehden yleisönosasto leimahti tuleen. Yksi kirjoittaja sanoi, että Odysseus näytti mastoon sidotulta rikolliselta. Toinen intti, että korppikotkan kynnet tekivät tyhjäksi kaiken toivon suloisista sävelistä. Klassisen saivartelun alla oli todellinen kauna: tuhat kaksisataa puntaa julkisia varoja oli käytetty ulkomaiseen maalaukseen, kun Melbournen omien taiteilijoiden töitä ei ostettu. Herkomer puolustautui seuraavana vuonna. Hän vetosi kreikkalaiseen maljakkoon, teoksen velkaan japanilaiselle taiteelle ja siihen, että Waterhouse saattoi maalata jonkin kohdan uudelleen kaksikymmentä kertaa ja saada sen joka kerta valmiiksi.

Herkomer teki oikein, kun ei hätkähtänyt. Maalaus on riippunut täällä yli satakolmekymmentä vuotta ja on nykyään yksi rakennuksen katsotuimmista teoksista. Katso vettä, tummansinistä ja vihreää jyrkänteiden varjossa ja valaistua kaukana, missä avomeri alkaa, ja katso kehystä: se on sama, jossa maalaus tuli Royal Academysta vuonna 1891, vesikullattu ja jätetty mattapintaiseksi. Katso sitten alas kannelle, jossa miehistön pyöreät kilvet makaavat veneessä. Eräs Athenaeumin kriitikko käytti kokonaisen kappaleen vastaväitteeseen, että ne olisi pitänyt ripustaa rungon ulkopuolelle. Muuten tarina oli hänen mukaansa hyvin kerrottu.

Kohde 5/5 · 1800-luvun eurooppalaisen maalaustaiteen galleria, taso 2, NGV International

Uskon voitto

St George Hare · Noin 1890–1891 · Öljy kankaalle, 123,3 × 200,0 cm

Huomaa

  • Naisten yläpuolelle seinään kiinnitetty kahle ja ketju. Ne kertovat ennen mitään muuta, missä naiset ovat.
  • Signeeraus HARE vasemmassa alakulmassa, ja sen yli maalattu viiva.
  • Olki. Se on kylmän kivisellin ainoa lämmin valo.
  • Kehys, alkuperäinen, lontoolaisten Chapmanin veljesten tekemä ja huolellisemmin viimeistelty kuin samanmuotoiset melbournelaiset kehykset Frederick McCubbinin maalauksissa.
Tekstiversio (2:35)

Kaksi naista nukkuu oljilla kivisessä sellissä, toinen kalpea, toinen tummaihoinen, ja toinen heistä on kahlehdittu. Heidän yläpuolellaan seinässä roikkuu kahle, ja oikealla on raskas ovi. Ei mitään muuta. Nimi kertoo, miten kuvaa pitää lukea: on roomalaista teloitusta edeltävä yö, ja nukkujat ovat kristittyjä marttyyreja, jotka heitetään aamulla villipetojen eteen. Heidän uskonsa, sanoo nimi, on jo voittanut.

Maalari, Saint George Hare, oli irlantilainen, syntynyt Limerickissä vuonna 1857, ja hänellä oli mieltymys juuri tällaisiin aiheisiin: riisuutuneisiin naisiin, kahleisiin, pehmeään valoon ja nimeen, joka teki kaikesta säädyllistä. Hän esitteli tämän maalauksen Lontoon Royal Academyssa vuonna 1891 ja lähetti sen sitten Chicagon maailmannäyttelyyn vuonna 1893 ja Pariisin Salonkiin vuonna 1894. Hän piti sen itsellään kolmetoista vuotta. Vuonna 1903 maalaus palasi Royal Academyyn uudella nimellä, Miserere Domine, eli Herra, armahda, ja vuonna 1904 se oli esillä irlantilaisten maalarien näyttelyssä Lontoon Guildhallissa. Seuraavana vuonna joku lahjoitti sen Melbournelle. Museo ei ole koskaan kertonut lahjoittajan nimeä, ja sadankahdenkymmenen vuoden jälkeen tuosta nimettömyydestä on tullut osa maalausta.

Ihmiset eivät ole koskaan olleet yhtä mieltä siitä, mitä he katsovat. Vuonna 1894 eräs amerikkalainen uskonnollinen aikakauslehti ylisti maalausta vaikuttavaksi kuvaukseksi kristillisestä uskosta ja lujuudesta ja kuvaili kahden naisen olevan sisarellisessa syleilyssä. Vuosisataa myöhemmin taidehistorioitsija Kobena Mercer tulkitsi saman syleilyn eri etnistä taustaa olevan lesboparin syleilyksi ja asetti maalauksen Jules Robert Augusten teoksen Les Amies, Ystävättäret, rinnalle. Molemmat tulkinnat ovat tässä salissa kanssasi. Hare tiesi, mikä Royal Academyssa myi, ja jätti monitulkintaisuuden luultavasti tarkoituksella.

Katso vasenta alakulmaa. Signeeraus kuuluu HARE, ja sen poikki on maalattu viiva. Astu sitten askel taaksepäin ja katso kehystä, joka on alkuperäinen, Lontoossa toimineiden Chapmanin veljesten tekemä. Sen profiili oli suosittu kaksikymmentä vuotta maapallon molemmin puolin, ja melbournelainen kehystäjä John Thallon käytti samaa perusmuotoa, karkeammin toteutettuna, Frederick McCubbinin maalauksiin, jotka riippuvat nykyään museon toisessa rakennuksessa Federation Squarella. Museo kuitenkin huomauttaa, että tämä kehys saapui liian myöhään ollakseen Thallonin esikuva. Museon oma huomautus on asiasta kuiva: lontoolainen kehys on huolellisemmin tehty kuin melbournelaiset.

Riippumaton opas · Chiaro

Osoita Chiarolla mitä tahansa NGV:ssä.

Viisi maalausta yhden rakennuksen yhdessä kerroksessa, ja joen toisella puolella NGV:llä on vielä toinen rakennus. Nosta kamera kahden kehyksen päässä riippuvaan Tiepoloon, alakerran kiinalaiseen pronssiin tai Federation Squaren McCubbiniin, niin Chiaro kertoo, mikä se on ja miten se päätyi Melbourneen, ja vastaa sitten ääneen kaikkeen, mitä kysyt, siinä paikallasi.

Joiko hän helmen oikeasti?Miksi seireenit ovat lintuja?Kuka lahjoitti tämän maalauksen nimettömänä?

Ennen lähtöä

01

Kulkuyhteydet

NGV International, 180 St Kilda Road, Melbourne. Sisäänkäynti on katutasossa ja siinä on automaattiovi, ja Arts Centre Melbournen pysäköintihallista pääsee ylös hissillä. Australialainen kokoelma on eri rakennuksessa, The Ian Potter Centre: NGV Australiassa Federation Squarella, Flinders Streetin ja Russell Streetin kulmassa; kaikki nämä viisi kohdetta ovat St Kilda Roadilla.

Raitiovaunulinjat 1, 3, 5, 6, 16, 64, 67 ja 72 pysähtyvät Arts Precinct -pysäkillä aivan sisäänkäynnin edessä St Kilda Roadilla. Flinders Streetin asemalle on 500 metrin kävely Princes Bridgen yli Arts Centren ohi, tai yksi raitiovaunupysäkinväli. Taksit ja kyytipalvelut jättävät matkustajat Arts Centre Melbournen eteen, 110 metrin päähän.

02

Liput

  • Kokoelmaan pääsee ilmaiseksi, eikä mitään tarvitse varata etukäteen. Erikoisnäyttelyihin on omat lippunsa.
  • Avoinna päivittäin klo 10–17. Ainoa ilmoitettu sulkemispäivä on joulupäivä, ja ANZAC-päivänä 25. huhtikuuta ovet avataan klo 13.
  • Osa NGV Internationalin näyttelytiloista on suljettuna 7. syyskuuta–13. joulukuuta 2026. NGV:n tietojen mukaan kaikki viisi maalausta ovat esillä, mutta jos jokin niistä on sinulle tärkeä, tarkista asia sivustolta ngv.vic.gov.au tai kysy infotiskiltä.
  • Reput, isot laukut ja sateenvarjot pitää jättää ilmaiseen vaatesäilytykseen ennen kuin menet saleihin. Valokuvaus ilman salamaa on sallittua useimmissa saleissa.
Viralliset liput →
03

Virallinen ääniopas

NGV ei peri maksua kokoelmastaan, ja se järjestää säännöllisesti ilmaisia yleisöopastuksia, joihin ei tarvitse ilmoittautua. Maksullinen vaihtoehto on Best of NGV Experience, tunnin mittainen opastettu kierros NGV Internationalissa torstaisin klo 14.30, hinta 35 Australian dollaria hengeltä, ja mukana kuulokkeet, joista opas kuuluu hyvin. NGV on myös esitellyt oman NGV App -sovelluksensa, jossa on jokaisen gallerian ja kerroksen äänikierrokset kuraattorien, taiteilijoiden ja julkisuuden henkilöiden kertomina; museo ei ilmoita sille hintaa, ja latauslinkki vie tällä hetkellä NGV:n etusivulle, joten etsi sovellusta sovelluskaupasta ennen kuin tulet. Tämä sivu on ilmainen, kattaa viisi teosta eikä vaadi asennuksia; Chiaro-sovellus hoitaa loput.

Virallinen sivusto →

Kysymyksiä

Onko National Gallery of Victoria -museoon ilmaista ääniopasta?

On, tämä. Viisi NGV Internationalin teosta, jotka voit kuunnella selaimessa tekstiversioineen ilman latauksia. Rakennuksen sisällä Chiaro-sovellus jatkaa: kuvaa mikä tahansa teos, niin se kertoo juuri siitä.

Paljonko NGV:n virallinen ääniopas maksaa?

NGV ei ilmoita hintaa NGV App -sovellukselleen, jota se kuvaa jokaisen gallerian ja kerroksen äänikierroksiksi kuraattorien, taiteilijoiden ja julkisuuden henkilöiden kertomina; sen latauslinkki ohjaa tällä hetkellä NGV:n etusivulle. Säännölliset yleisöopastukset ovat ilmaisia ilman ilmoittautumista, ja maksullinen Best of NGV Experience, tunnin opastettu kierros kuulokkeineen, maksaa 35 Australian dollaria hengeltä torstai-iltapäivisin.

Missä Kleopatran pidot on NGV:ssä?

NGV Internationalissa, osoitteessa 180 St Kilda Road, tasolla 2, 1600- ja 1700-luvun eurooppalaisen maalaustaiteen galleriassa (kylteissä 17th to 18th Century European Paintings), lähellä Poussinin Punaisenmeren ylitystä. Se ei ole Federation Squarella; siinä rakennuksessa on australialainen kokoelma.

Onko NGV suljettu maanantaisin?

Ei ole. NGV International on avoinna joka päivä klo 10–17. Ainoa ilmoitettu sulkemispäivä on joulupäivä, 25. joulukuuta, ja ANZAC-päivänä museo avataan klo 13 eikä klo 10.

Onko NGV ilmainen?

On. NGV:n kokoelmaan pääsee kummassakin rakennuksessa ilmaiseksi eikä lippua tarvita. Erikoisnäyttelyihin on omat lippunsa.

Mihin NGV:n rakennukseen tämä opas on tehty?

NGV Internationaliin St Kilda Roadilla, jossa ovat eurooppalaiset, aasialaiset ja muut kansainväliset kokoelmat. Pässien keritseminen, Uudisraivaaja ja muu australialainen kokoelma ovat The Ian Potter Centre: NGV Australiassa, erillisessä rakennuksessa Federation Squarella Princes Bridgen toisella puolella. Molemmat ovat lyhyen kävelymatkan päässä Flinders Streetin asemalta, ja molemmat ovat ilmaisia.

Lisää äänioppaita

Chiaron tekemä. Ei sidoksissa National Gallery of Victoria -museon ylläpitäjään.