Louvren ääniopas,
viisi kohdetta, ilmaiseksi.

Seisot maailman katsotuimman maalauksen edessä, ja ensimmäinen yllätys on, kuinka pieni hän on. Seitsemänkymmentäyhdeksän kertaa viisikymmentäkolme senttiä. Hän on maalattu poppelipaneelille eikä kankaalle, ja siksi Louvre pitää häntä ilmastoidussa vitriinissä lasin takana, omalla seinällään, museon suurimmassa salissa.

Nainen on Lisa Gherardini, firenzeläisen silkkikauppiaan Francesco del Giocondon vaimo. Leonardo da Vinci aloitti muotokuvan noin vuonna 1503, vähän yli viisikymppisenä, eikä useimpien lähteiden mukaan koskaan luovuttanut sitä tilaajalle. Hän jatkoi työtä vuosien ajan, ja kun hän muutti vuonna 1516 Ranskaan kuningas Frans ensimmäisen kutsusta, maalaus kulki mukana. Leonardon kuoltua Amboisessa vuonna 1519 se siirtyi Ranskan kuninkaalliseen kokoelmaan. Siksi Mona Lisa asuu Pariisissa eikä Firenzessä.

Katso hänen kasvojensa ja käsiensä reunoja. Teräviä ääriviivoja ei ole missään. Leonardo rakensi ihon kymmenistä ohuista, läpikuultavista lasuurikerroksista, niin että valo tuntuu olevan ihon sisällä eikä sen pinnalla. Hän kutsui tätä vaikutelmaa nimellä sfumato, italian savua tarkoittavasta sanasta. Sama tekniikka on myös syy siihen, ettei hänen ilmeensä suostu asettumaan. Suupielet ja silmäkulmat ovat ne kasvojen kohdat, joista luemme mielialan, ja Leonardo jätti ne tarkoituksella pehmeiksi. Niinpä oma silmäsi viimeistelee hymyä yhä uudelleen, joka kerta vähän eri tavalla.

Katso nyt hänen ohitseen, maisemaan. Vasemmalla horisontti on matalalla, ja siellä kiemurtelee tie. Oikealla se on korkeammalla, ja siellä on silta ja vettä. Puolet eivät ole samassa linjassa. Jos peität vasemman puolen, hän näyttää istuvan suorempana ja rauhallisempana. Peitä oikea, niin hän näyttää pienemmältä ja tuntuu olevan lähempänä. Kukaan ei tiedä, oliko se leikkiä vai onnekas sattuma, mutta se on yksi syy siihen, että hänen sanotaan muuttuvan, kun itse liikut.

Lähes koko 1800-luvun häntä ihailtiin, mutta kuuluisa hän ei ollut. Julkkiksen hänestä teki rikos. Elokuun kahdentenakymmenentenäensimmäisenä päivänä vuonna 1911 entinen Louvren työmies Vincenzo Peruggia piiloutui museoon yön yli, nosti paneelin seinältä ja käveli ulos se takkinsa alla. Kahden vuoden ajan tyhjä kohta seinällä veti enemmän väkeä kuin maalaus itse oli koskaan vetänyt. Joulukuussa 1913 hän löytyi Firenzestä, kun Peruggia yritti myydä hänet taidekauppiaalle. Hän palasi kotiin Pariisiin, ja siitä lähtien hän on ollut rakennuksen kuuluisimmat kasvot.

Edessäsi olevalla lasilla on oma tarinansa. Vuonna 1956 eräs kävijä heitti happoa paneelin alaosaan, ja myöhemmin samana vuonna toinen heitti kiven, joka lohkaisi maalia hänen vasemman kyynärpäänsä läheltä. Siitä asti häntä on suojattu, ja vuodesta 2005 hänellä on ollut tämä seinä kokonaan omanaan. Kaanan häät täyttää vastakkaisen seinän suoraan selkäsi takana.

Vielä yksi asia, ennen kuin käännyt. Louvre aikoo siirtää hänet uuteen, omaan saliinsa, joka rakennetaan Cour Carrée -pihan alle, joskus vuoden 2031 tienoilla. Tässä salissa, väkijoukon ja puhelinten keskellä ja Veronese selkäsi takana, kokonainen sukupolvi on kohdannut hänet, eikä seuraava sukupolvi enää kohtaa häntä näin.

Tämä ei ole maalaus vuoden 1789 Ranskan vallankumouksesta. On kahdeskymmeneskahdeksas heinäkuuta 1830, keskimmäinen kolmesta katutaistelujen päivästä, joita Pariisissa kutsutaan yhä kolmeksi kunniakkaaksi päiväksi. Pariisilaiset pystyttivät barrikadeja ja ajoivat kuningas Kaarle kymmenennen vallasta. Eugène Delacroix näki kaiken omin silmin, ja syksyllä hän jo maalasi sitä. Hän kirjoitti veljelleen, että oli tarttunut moderniin aiheeseen, barrikadiin, ja että jos hän ei ollut taistellut isänmaansa puolesta, hän ainakin maalaisi sen puolesta.

Keskellä oleva nainen ei ole todellinen ihminen. Hän on Vapaus, allegoria, paljasjalkainen ja paljasrintainen kuin antiikin jumalatar, mutta toisessa kädessään hänellä on musketti, toisessa trikolori ja päässään fryygialainen myssy, vapautetun orjan vanha symboli. Vuonna 1831 maalauksesta teki järkyttävän kaikki se, mikä häntä ympäröi. Oikeita pariisilaisia. Työmies sapeli kädessä. Silinterihattuinen opiskelija, jonka jotkut uskovat olevan Delacroix itse, vaikka kukaan ei ole sitä koskaan todistanut. Poika, jolla on pistooli kummassakin kädessä ja jonka monet lukijat uskovat innoittaneen Victor Hugon luomaan Gavrochen, kun hän kirjoitti Kurjat kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Ja heidän jalkojensa alla kuolleet, maalattuina ilman pienintäkään sankaruutta.

Katso aivan oikeaan reunaan, savuun. Siellä ovat Notre-Damen tornit, ja toisessa niistä liehuu trikolori. Se sijoittaa sinut tarkalleen Seinen oikealle rannalle, muutaman sadan metrin päähän siitä, missä nyt seisot.

Ranskan valtio osti maalauksen vuonna 1831, mutta pian sitä pidettiin liian kapinaan yllyttävänä, eikä se saanut olla kauan esillä. Se vietti vuosia poissa näkyvistä. Silti siitä tuli tasavallan tunnuskuva. Se oli painettuna sadan frangin seteliin lähes kaksikymmentä vuotta. Ja vuonna 2024 se palasi kuuden kuukauden restauroinnista, jossa siitä poistettiin kellastuneen lakan kerroksia. Taivas on taas harmaa ja sininen eikä ruskea, ja trikolori huutaa salissa kovempaa kuin mikään muu, juuri niin kuin Delacroix halusi.

Hänet löysi vuonna 1820 maanviljelijä Kreikan Milosin saarelta. Mies kaivoi kiviä muinaisesta muurista ja osui marmoriin. Ranskalainen meriupseeri Olivier Voutier sattui tekemään kaivauksia lähistöllä ja auttoi nostamaan hänet maasta, jo valmiiksi palasina ja jo ilman käsivarsia. Ranskan suurlähettiläs Konstantinopolissa osti hänet ja lahjoitti hänet kuningas Ludvig kahdeksannelletoista, ja vuonna 1821 hän saapui Louvreen.

Hän saapui juuri oikeaan aikaan. Vuonna 1815 Ranska oli joutunut palauttamaan Napoleonin ryöstämän taiteen, myös Medicien Venuksen, joka palasi Firenzeen. Louvre tarvitsi suuren antiikin patsaan, ja se markkinoi tätä kovasti Kreikan kulta-ajan mestariteoksena. Totuus on hieman myöhäisempi ja hieman kiinnostavampi. Hänet veistettiin noin vuosien 150 ja 125 välillä ennen ajanlaskun alkua, hellenistisellä kaudella, Paroksen saaren marmorista. Hänen kanssaan löytyi rikkoutunut jalusta, jonka kirjoitus mainitsi kuvanveistäjän nimeltä Aleksandros, kotoisin Maiandros-joen varren Antiokiasta. Jalusta katosi 1800-luvulla, ja tekijyydestä on kiistelty siitä lähtien.

Katso häntä sivulta. Hänet tehtiin kahdesta päälohkareesta, jotka liitettiin yhteen lantion kohdalta, ja käsivarret ja vasen jalkaterä veistettiin erikseen ja kiinnitettiin. Siksi osat irtosivat toisistaan maan alla. Katso vartalon kiertoa. Lantio kääntyy yhteen suuntaan ja hartiat toiseen. Syntyy kierre, joka saa hänet näyttämään erilaiselta joka kulmasta, ja siksi sali on järjestetty niin, että voit kävellä hänen ympärinsä.

Kukaan ei tiedä, mitä hänen käsivartensa tekivät. Todennäköisin arvaus on, että hän on Afrodite, roomalaisille Venus, ja että hänen vasemmassa kädessään oli aikoinaan omena. Se on hauska sanaleikki, sillä Milos kuulostaa kreikan omenaa tarkoittavalta sanalta. Hän on poistunut rakennuksesta kahdesti. Toisen maailmansodan aikana hänet piilotettiin erääseen Loiren laakson linnaan, ja vuonna 1964 hän matkusti Japaniin, jossa yli miljoona ihmistä jonotti nähdäkseen hänet. Kaikki muu hänestä, myös se, mitä hän tarkalleen piteli, on yhä arvailua.