Museo del Prado · Madrid · Riippumaton opas
Pradon ääniopas,
viisi kohdetta, ilmaiseksi.
Viisi teosta, viisi äänitettä, ei sovellusta eikä jonoa kuulokepisteellä. Myös loput 1 860 esillä olevaa teosta Chiaro tunnistaa valokuvasta ja kertoo niistä.
Chiaron tekemä. Ei sidoksissa Pradon ylläpitäjään.
Saturnus syö poikaansa
Prado, Madrid
Tämä oli ilmainen osuus
Kuvaa mikä tahansa Pradon teos, niin Chiaro kertoo sen tarinan.
Viisi kohdetta · 14 minuuttia kuunneltavaa
Viisi kohdetta, yksi kierros,
siinä järjestyksessä, jossa kuljet.
Viisi teosta Villanuevan rakennuksessa, siinä järjestyksessä, jossa salit on järkevintä kiertää. Aloitat salista 67, jossa Goyan Mustat maalaukset ovat, ja pysyt siellä Saturnuksen ajan. Sitten siirryt saliin 64, joka on museon oman reitin seuraava sali ja jossa 2. ja 3. toukokuuta 1808 ovat vastapäätä Madrazon Viriathuksen kuolemaa. Sieltä kuljet flaamilaisiin saleihin katsomaan Bruegelin Kuoleman riemuvoittoa salissa 55A ja Boschin Maallisten ilojen puutarhaa salissa 56A, ja päädyt toisen kerroksen saliin 12, Villanuevan keskiosan yläsaliin, joka on järjestetty Las Meninasin ympärille. Kuunneltavaa on yhteensä noin neljätoista minuuttia. Kävelyaika on oma arviomme, ei kenenkään julkaisema luku: varaa kolme varttia lähes 42 000 neliömetrin rakennuksessa, ja enemmän, kun on ruuhkaa.
Pari sanaa salinumeroista, sillä Prado numeroi salinsa uudelleen ja vaihtaa ripustuksia useammin kuin useimmat museot. Jokaisen salin tiedot ovat peräisin päivätyistä ulkopuolisista lähteistä: salien 67 ja 64 espanjalaisista lehtijutuista, jotka kertoivat 1800-luvun salien uudesta ripustuksesta vuonna 2021, salin 56A uutisista Boschin salin uudesta ripustuksesta joulukuussa 2020 sekä kahdesta myöhemmästä jutusta, salin 12 marraskuun 2023 espanjalaisista lehtijutuista ja espanjankielisen Wikipedian rakennuskuvauksesta, ja salin 55A uutisesta, jonka mukaan Bruegelin teos palasi näytteille 28. toukokuuta 2018. Se on lähteistä vanhin, ja siihen kannattaa suhtautua varauksellisimmin. Kerroksen mainitsemme vain, jos jokin lähde mainitsi sen. Koska Prado vaihtaa ripustuksia niin usein, seinän teoskyltti painaa enemmän kuin tämä sivu; jos ne eroavat, kerro meille.
Kohde 1/5 · Sali 67, Villanuevan rakennus, eteläsiipi
Saturnus syö poikaansa
Francisco de Goya · 1820–1823 · Seinämaalaus sekatekniikalla, siirretty kankaalle, 143,5 × 81,4 cm
Huomaa
- Silmät. Valkuaiset näkyvät iiristen ympärillä joka puolelta, ja se on salin ainoa ilme, jonka luet yhdellä silmäyksellä.
- Rystyset. Valkoisen ihon ja punaisen veren lisäksi teoksen kirkkaimmat kohdat ovat kädet, jotka painuvat ruumiin selkään.
- Se, mikä on jo poissa: pienemmän hahmon pää ja osa vasenta käsivartta, ja seuraava haukkaus on juuri irtoamassa käsivarresta.
- Koko. Teos on 143,5 senttiä korkea ja 81,4 leveä, suunnilleen oven peilin mittasuhteissa.
Tekstiversio (2:33)
Se on pienempi kuin jäljennökset antavat ymmärtää. Sataneljäkymmentäkolme senttiä korkea, kahdeksankymmentäyksi leveä, ja suurin osa pinnasta ei ole yhtään mitään: ruskeanmustaa alaa, josta hahmo nousee esiin.
Katsot jotain, mikä oli ennen seinä. Goya maalasi sen suoraan oman ruokasalinsa rappaukseen. Helmikuussa 1819, seitsemänkymmentäkaksivuotiaana, hän osti Madridin ulkopuolelta Manzanares-joen rannalta talon nimeltä Quinta del Sordo, Kuuron talo. Nimi oli peräisin eräältä aiemmalta omistajalta, vaikka Goya itsekin oli ollut lähes kuuro siitä asti, kun sairastui neljäkymmentäkuusivuotiaana. Seuraavina vuosina hän peitti kahden huoneen seinät neljällätoista maalauksella, joita kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä. Niiden alla oli valoisia, miellyttäviä maisemia pienine hahmoineen. Ne hän maalasi piiloon.
Hän ei antanut yhdellekään nimeä. Kaikki nimet, joilla olet kuullut näitä neljäätoista kutsuttavan, ovat muiden keksimiä, ja ensimmäisen luettelon niistä laati hänen ystävänsä Antonio Brugada vuonna 1828, Goyan kuolinvuonna. Tämä maalaus oli alakerran ruokasalin lyhyellä takaseinällä ikkunan vasemmalla puolella, ja saman ikkunan toisella puolella oli Judit ja Holofernes.
Katso silmiä. Valkuaiset kiertävät iirikset kokonaan. Katso sitten käsiä, sillä ruumiin selkään painuvat valkoiset rystyset ovat ihon ja veren ohella maalauksen ainoaa kirkasta väriä.
Ja nyt kiistaan. Fred Licht on huomauttanut, ettei Saturnuksella ole tässä mitään tavallisista tunnuksistaan, ei viikatetta eikä tiimalasia, eikä syötävänä olevalla ole vauvan ruumista, oikeastaan ei minkään anatomisesti oikean olennon ruumista. John Ciofalo menee pidemmälle: jalkojen ja pakaroiden perusteella kyseessä on hänen mukaansa aikuinen nainen, joka ei pane vastaan, koska on jo kuollut ja jo päätön. Mitä Goya sitten tekikin, hän oli piirtänyt saman aiheen punaliidulla runsaat kaksikymmentä vuotta aiemmin, vuonna 1796 tai 1797, ilman pisaraakaan verta.
Seinämaalaukset pysyivät niillä seinillä noin viisikymmentä vuotta ja rapistuivat. Vuonna 1874 talo kuului ranskalaiselle pankkiirille, paroni Frédéric Émile d’Erlangerille, joka irrotutti ne rappauksesta ja siirrätti kankaalle tämän museon pääkonservaattorin Salvador Martínez Cubellsin johdolla. D’Erlanger vei ne Pariisin näyttelyyn vuonna 1878, ei myynyt niitä ja lahjoitti ne Espanjan valtiolle vuonna 1881.
Siinä operaatiossa jotain katosi. On väitetty, että hahmolla oli alun perin erektiossa oleva penis ja että yksityiskohta poistettiin siirron yhteydessä d’Erlangerin pyynnöstä.
Kohde 2/5 · Sali 64, Villanuevan rakennus, eteläsiipi
3. toukokuuta 1808
Francisco de Goya · 1814 · Öljy kankaalle, 268 × 347 cm
Huomaa
- Valkopaitaisen miehen oikea käsi, jossa on stigmojen kaltaiset merkit.
- Ruumis vasemmassa alakulmassa. Se on kankaan ainoa kohta, jossa Goya pakottaa sinut katsomaan alaspäin.
- Sotilaat, lähes takaapäin nähtyinä, kasvot piilossa, maalattuina yhtenä möhkäleenä: pistimet ja hatut muodostavat yhden katkeamattoman rivistön.
- Kasvot heti valkopaitaisen oikealla puolella, tähyämässä kohti kiväärejä, ja polvillaan rukoileva munkki tiiviissä ihmisryhmässä.
Tekstiversio (2:23)
Etsi ensin lyhty. Se nelikulmainen laatikko maassa on maalauksen ainoa valonlähde, ja se osoittaa poispäin sinusta, kohti miehiä, jotka ammutaan hetken päästä. Seisot siis suunnilleen siinä, missä teloitusryhmä seisoo.
Goya maalasi tämän vuonna 1814, ja tilaus oli hänen oma ideansa. Saman vuoden helmikuussa, kun ranskalaiset olivat vihdoin lähteneet, hän meni väliaikaisen hallituksen puheille ja tarjoutui ikuistamaan siveltimellään merkittävimmät ja sankarillisimmat teot kansannoususta Euroopan tyrannia vastaan. Näkikö hän itse mitään siitä, ei tiedetä. Kahden vuosisadan tutkimus ei ole pystynyt sijoittamaan häntä sille kukkulalle.
Toukokuun toisena päivänä vuonna 1808 Madrid nousi Ranskan miehitystä vastaan, ja marsalkka Murat antoi joukoilleen käskyn: ranskalaista verta on vuotanut, se vaatii kostoa, ja kaikki kapinasta ase kädessä pidätetyt ammutaan. Niin tehtiin, ennen seuraavan aamun koittoa, ryhmissä, eri puolilla kaupunkia. Viereinen kangas, täsmälleen samankokoinen, näyttää edellispäivän ratsuväen hyökkäyksen.
Mene valkopaitaisen miehen luo. Hänen kätensä ovat ylhäällä kuin ristiinnaulitulla, hän on pukeutunut keltaiseen ja valkoiseen, paavinvallan heraldisiin väreihin, ja hänen oikeassa kädessään on stigmojen kaltaiset merkit. Ajattele sitten lyhtyä uudelleen. Barokkimaalauksessa tällainen lamppu merkitsi Jumalan läsnäoloa. Tässä sillä on vain yksi tehtävä: sotilaat näkevät, mitä ampuvat, ja sinun on pakko katsoa.
Sotilailla ei ole kasvoja. Goya maalasi heidät takaapäin yhtenä joukkona, pistimet ja hatut yhtenä katkeamattomana rivistönä. Mutta ei valkopaitainenkaan ole sen enempää yksilö kuin he. Hänen anomuksensa kohdistuu teloitusryhmään eikä Jumalaan, ja hän on yksi jonossa, edessään ruumis ja takanaan lisää miehiä.
Ensiesittelystä ei tiedetä mitään, eikä yksikään aikalaiskuvaus mainitse maalausta. Joidenkin tietojen mukaan se oli varastossa kolmekymmentä tai neljäkymmentä vuotta; Pradon luettelo mainitsi sen vasta vuonna 1872. Madridista se on lähtenyt vain kerran: sisällissodan aikana se ajettiin parinsa kanssa turvaan Valenciaan, ja matkalla se vaurioitui liikenneonnettomuudessa. Toisen kankaan vauriot jätettiin korjaamatta, kunnes molemmat restauroitiin vuonna 2008.
Vuonna 2006 tämä museo ja Reina Sofía ripustivat sen samaan saliin Manet’n Keisari Maximilianin teloituksen sekä Picasson Verilöylyn Koreassa ja Guernican kanssa. Ennen kuin jatkat, katso ruumista vasemmassa alakulmassa. Se on maalauksen ainoa asia, jota Goya pakottaa sinut katsomaan ylhäältä alas.
Kohde 3/5 · Sali 55A, Villanuevan rakennus
Kuoleman riemuvoitto
Pieter Bruegel vanhempi · Noin 1562 · Öljy puupaneelille, 117 × 162 cm
Huomaa
- Oikea alakulma, jossa mies soittaa luuttua ja nainen laulaa, eikä kumpikaan ole huomannut takanaan mukana soittavaa luurankoa.
- Kardinaali, jota hänen punaista hattuaan kantava luuranko auttaa kohti loppua, ja vieressä nälkiintynyt koira kuolleen lapsen kasvoilla, lapsen kuolleen äidin sylissä.
- Narri, joka on ryöminyt pöydän alle, kun ruokavieraat vetävät miekkansa luurankoja vastaan.
- Pääkalloja täynnä olevat rattaat etualalla ja niitä ohjaava luuranko, joka soittaa kampiliiraa, kun pyörät vierivät miehen yli.
Tekstiversio (2:20)
Paneeli on 117 kertaa 162 senttiä, ja se on ensimmäinen yllätys. Kaikki siinä on pikkuruista, ja sitä on kohtuuttoman paljon.
Aloita oikeasta alakulmasta, sillä se on maalauksen viimeinen paikka, jossa joku vielä käyttäytyy normaalisti. Mies soittaa luuttua ja nainen laulaa, eikä kumpikaan ole huomannut takanaan luurankoa, joka soittaa mukana. Heidän illallisensa on juuri kaatunut: kortit ja backgammon-lauta lattialla, ruokavieraat vetämässä miekkojaan, hovinarri ryömimässä pöydän alle.
Anna nyt katseesi kulkea vasemmalle ja ylös, ja katso, miten maalaus lakkaa välittämästä siitä, kuka kukin on. Talonpojat, sotilaat, aateliset, kuningas ja kardinaali: kaikki korjataan pois. Kardinaalia saattaa luuranko, jolla on päässään hänen punainen hattunsa. Kuningas kurottaa yhä kultatynnyreitään kohti, kun yksi luuranko ryöstää niitä ja toinen pitää hänen kasvojensa edessä tyhjää tiimalasia. Kuolemanrattaiden pyörien alle on kaatunut nainen, jolla on lanka toisessa kädessä ja sakset toisessa, hetkeä ennen kuin hän katkaisee sen. Se on Atropos, jonka Bruegel maalaa esittelemättä häntä. Elävät ajetaan arkun muotoiseen loukkuun, jota koristavat ristit, ja vasemmassa yläkulmassa luurangot soittavat kelloa maailmanlopun merkiksi.
Pieter Bruegel vanhempi teki tämän noin vuonna 1562, öljyllä tammelle, ja hitsasi siinä yhteen kaksi perinnettä: pohjoisen puupiirrosten kuolemantanssin ja italialaisen kuoleman riemuvoiton, jollaisia on maalattu Palermon Palazzo Sclafaniin ja Pisan Camposantoon. Paljon hän oli velkaa myös Boschille, jonka helvetti on tämän sivun seuraava kohde, salissa 56A.
Paneeli vietti neljätoista kuukautta tämän museon konservointiverstaissa ennen kuin se lähti vuonna 2018 Wieniin Bruegel-näyttelyyn. José de la Fuente vakautti tammilaudat; María Antonia López de Asiaín työsti maalikerrosta. Puhdistus toi takaisin asioita, joita aiemmat konservaattorit olivat poistaneet, kuten pienen lautasen pöydällä ja osan vihreän puvun vyöstä, ja nosti punaiset ja siniset esiin yhdessä veden heijastusten kanssa. Se paljasti myös, miten Bruegel työskenteli: saadakseen savun näyttämään läpikuultavalta hän poisti maalia paneelista, osin sormillaan painamalla, ja jätti jäljet kepistä, jota vasten hän nojasi maalaavaa kättään.
Vielä yksi etsittävä, koska se ajoittaa kohtauksen. Kaikkialle siroteltujen arkiesineiden joukossa on varhainen mekaaninen kello. Bruegel pani vuosisatansa uusimman tekniikan maalaukseen siitä, miten vähän mikään siitä lopulta auttaa.
Kohde 4/5 · Sali 56A, Villanuevan rakennus
Maallisten ilojen puutarha
Hieronymus Bosch · Vuosien 1490 ja 1510 välillä · Öljy tammipaneelille, triptyykki, avattuna 205,5 × 384,9 cm
Huomaa
- Puumies oikeassa paneelissa: hänen vartalonsa on haljennut munankuori, jonka sisällä miehet juovat, ja hänen kasvonsa kääntyvät ulospäin, ohitsesi.
- Helvettipaneelissa pakaroihin kirjoitettu nuotti ja kuoro, joka laulaa siitä.
- Vasemman paneelin tausta: kirahvi, norsun selässä ratsastava apina, saalistaan syövä leijona, kaikki kopioitu matkakirjoista.
- Keskipaneelin ainoa vaatetettu mies, tummahiuksinen ja kaulaan asti napitettu, luolassa oikeassa alakulmassa, osoittamassa läpinäkyvään sylinteriin suljettua naista.
Tekstiversio (2:41)
Kolme paneelia, kolme metriä kahdeksankymmentäviisi senttiä leveä, ja väkijoukko, joka ei harvene. Ota silti hetki, sillä et näe kaikkea. Kun siivet suljetaan, ulkopuolella on vielä kaksi maalattua paneelia, harmaanvihreää grisaillea, joissa maailma on luomisen kolmantena päivänä, Jumala vasemmassa yläkulmassa peukalonkynnen kokoisena ja hänen yläpuolellaan rivi psalmista 33: hän sanoi, ja niin tapahtui.
Kukaan ei tiedä, mitä Bosch itse kutsui tätä teosta. Varhaiset espanjalaiset kirjoittajat kutsuivat sitä nimellä La Lujuria, eli Himo. Kun Filip toinen lahjoitti sen El Escorialille kahdeksantena heinäkuuta 1593, luovutusasiakirjassa se kuvattiin kaksisiipiseksi öljymaalaukseksi maailman moninaisuudesta, Hieronymus Boschin kummallisuuksin kuvitetuksi, ja tunnetuksi nimellä Del Madroño, mansikkapuumaalaus.
Espanjaan se tuli sotasaaliina. Ensimmäinen maininta siitä on vuodelta 1517, vuosi Boschin kuoleman jälkeen, kun italialainen kaniikki Antonio de Beatis näki sen Nassaun kreivien palatsissa Brysselissä. Se siirtyi Vilhelm Oranialaiselle, ja vuonna 1568 Alban herttua takavarikoi sen ja lähetti sen etelään. El Escorialissa se riippui keskeytyksettä 342 vuotta ja tuli tähän rakennukseen vasta vuonna 1939.
Mene nyt oikeanpuoleisen paneelin luo ja etsi Puumies. Hänen vartalonsa on haljennut munankuori, joka lepää kahden rungon varassa, jotka saattavat olla jalat, hänen sisällään on kapakka, jossa miehet istuvat juomassa, ja hänen kasvonsa kääntyvät ulospäin, ohitsesi, maalauksen reunan yli. Hans Beltingin mielestä se on Bosch itse. Hänen alapuolellaan kuoro laulaa nuoteista, jotka on kirjoitettu pakaroihin, ja nurkassa nunnan hunnuun pukeutunut sika nojaa mieheen ja yrittää saada hänet allekirjoittamaan papereita.
Museo on mitannut sen, mitä olet juuri tekemässä. Yhdessä Elchessä toimivan Miguel Hernándezin yliopiston biotekniikan instituutin kanssa se antoi tämän salin kävijöille katseenseurantalasit. Helvetti piti heidän katseensa 33,2 sekuntia neliömetriä kohden. Keskellä oleva puutarha sai 26 sekuntia. Vasemmanpuoleinen paratiisi sai 16. Keskivertokävijä antaa koko triptyykille neljä minuuttia ja kahdeksan sekuntia.
Tämä sali rakennettiin uudelleen Boschin paneelien ympärille ja avattiin jälleen joulukuussa 2020. Siihen tuli uudet kannattimet, pöytävitriini, uusi valaistus ja näyttö, joka suurentaa yksityiskohdat kaksitoistakertaisiksi.
Vielä viimeinen katse vasemman paneelin taustaan. Kirahvi, norsulla ratsastava apina, saalistaan syövä leijona. Yhtäkään niistä ei ole maalattu luonnosta. Ne ovat peräisin 1400-luvun matkakertomuksista, jotka olivat aikansa kuvaruutu, ja Bosch sijoitti ne Eedeniin.
Kohde 5/5 · Sali 12, Villanuevan rakennus, toinen kerros
Las Meninas
Diego Velázquez · 1656 · Öljy kankaalle, 318 × 276 cm
Huomaa
- Takaseinän peili, jossa on ainoa tunnettu Velázquezin maalaama kaksoismuotokuva Filip IV:stä ja kuningatar Marianasta.
- Santiagon ritarikunnan punainen risti taiteilijan rinnassa, lisätty vasta hänen kuolemansa jälkeen.
- Infantan vasen poski, joka maalattiin lähes kokonaan uudelleen Alcázarin vuoden 1734 tulipalon jälkeen.
- José Nieto valaistussa oviaukossa, toinen jalka korkeammalla askelmalla kuin toinen, täsmälleen huoneen pakopisteessä.
Tekstiversio (3:36)
Tämä sali on Juan de Villanuevan suunnitteleman keskiosan yläkerta, ja se on järjestetty yhden kankaan ympärille: 318 senttiä korkea, 276 leveä.
Velázquez sai sen valmiiksi vuonna 1656, eikä kukaan silloin kutsunut sitä nimellä Las Meninas, hovineidot. Varhaisimmissa inventaarioissa se on nimellä La Familia, Perhe; tämän museon luettelo painoi nimen, jota kaikki nyt käyttävät, vasta vuonna 1843. Melkein kaikki, mitä tiedämme siitä, keitä nämä ihmiset ovat, perustuu yhteen tekstiin: taidemaalari Antonio Palominon vuonna 1724 julkaisemaan kuvaukseen, kuusikymmentäkahdeksan vuotta tapahtuman jälkeen.
Siis keskeltä reunoille. Lapsi on infanta Margarita Teresa, viisivuotias, tuolloin Filip neljännen ja kuningatar Marianan ainoa elossa oleva lapsi. Polvistunut nainen, joka tarjoaa hänelle juotavaa punaisesta savimukista kultaisella tarjottimella, on María Agustina Sarmiento de Sotomayor. Toinen hovineito, joka on juuri aloittamassa niiausta, on Isabel de Velasco. Oikealla ovat kaksi hovin kääpiötä, itävaltalainen Mari Bárbola ja italialainen Nicolás Pertusato, joka tökkää jalallaan mastiffia. Koirallakin on sukutaulu: sen uskotaan polveutuvan kahdesta mastiffista, jotka Englannin kuningas Jaakko ensimmäinen lähetti vuonna 1604 Lyme Hallista Cheshirestä Filip kolmannelle.
Sitten kaksi hankalaa hahmoa. Takana, valaistussa oviaukossa, seisoo José Nieto Velázquez, kuningattaren kamariherra ja kuninkaallisen kuvakudosverstaan johtaja, ehkä taiteilijan sukulainen. Hänen toinen polvensa on koukussa ja jalat eri askelmilla, eikä kukaan ole ratkaissut, onko hän tulossa vai menossa. Lisäksi hän seisoo täsmälleen koko perspektiivin pakopisteessä. Jokainen huoneen linja johtaa mieheen, joka saattaa olla lähdössä. Ja takaseinän peilissä ovat Filip neljäs ja kuningatar Mariana, ainoa tunnettu Velázquezin maalaama kaksoismuotokuva heistä.
Kaksi asiaa voit tarkistaa omin silmin. Santiagon ritarikunnan punaista ristiä taiteilijan rinnassa ei ollut, kun hän laski siveltimensä. Hänet otettiin ritarikuntaan vasta vuonna 1659, kolme vuotta maalauksen valmistumisen jälkeen ja vuotta ennen kuolemaansa. Palominon mukaan kuningas määräsi sen maalattavaksi jälkikäteen, ja jotkut sanoivat kuninkaan maalanneen sen itse. Toiseksi infantan vasen poski. Vuonna 1734 Madridin Alcázar paloi, ja tämä kangas oli sisällä; hovimaalari Juan García de Miranda korjasi vauriot, ja se poski jouduttiin maalaamaan lähes kokonaan uudelleen. Kangasta myös leikattiin molemmilta sivuilta, joten huone, johon katsot, on kapeampi kuin se, jonka Velázquez maalasi.
Se on hämmentänyt ihmisiä alusta asti. Kun kuninkaallinen kokoelma inventoitiin palon jälkeen vuonna 1747, infanta kirjattiin vanhemmaksi sisarpuolekseen Maria Teresaksi, ja virhe toistettiin vuonna 1772. Viimeisen puhdistuksen teki vuonna 1984 brittiläinen konservaattori John Brealey, ja Espanjan lehdistö ahdisteli häntä päivittäin sillä perusteella, että vain Espanjassa syntynyt ja kasvanut saisi koskea maalaukseen; eräänä päivänä sen salin ulkopuolella, jossa hän työskenteli, puhkesi jopa pieni mellakka. Federico Zerin tuomio oli, että ihmiset eivät vastustaneet sitä siksi, että maalaus olisi vahingoittunut, sillä ei se ollut, vaan siksi, että se näytti erilaiselta.
Vielä yksi tosiasia. Maalaus on lähtenyt tästä rakennuksesta kerran, vuonna 1939 Geneven näyttelyyn, kun sisällissota oli tyhjentänyt Pradon. Siitä lähtien sen koko, merkitys ja arvo ovat pitäneet sen täällä, joten tämä seinä on käytännössä ainoa paikka maailmassa, jossa sen voi nähdä.
Riippumaton opas · Chiaro
Viisi takana, noin 1 860 jäljellä.
Tämä sivu kattaa ne viisi teosta, joiden takia useimmat tulevat. Kaikki muu rakennuksessa on sovelluksen työtä. Ota kuva Tizianista, Düreristä, roomalaisesta marmoriveistoksesta tai pienestä flaamilaisesta paneelista, jonka kyltissä on kaksi riviä tekstiä, niin Chiaro tunnistaa teoksen, kertoo, kuka sen tilasi ja miten se päätyi Espanjan kuninkaalliseen kokoelmaan, ja vastaa niin kauan kuin kysymyksiä riittää.
Ennen lähtöä
Kulkuyhteydet
Paseo del Prado, 28014 Madrid, kadunvarressa, jota kaupunki kutsuu nimellä Paseo del Arte ja jonka Prado jakaa Thyssen-Bornemiszan, CaixaForumin ja Reina Sofían kanssa. Käytä Jerónimos-sisäänkäyntiä rakennuksen koillisnurkassa; siellä näytetään ennakkoon varatut liput.
Metroasema Banco de España linjalla 2 tai Estación del Arte linjalla 1. Atochaan, joka on myös linjalla 1, saapuvat Cercanías-lähijunat Madrid-Atochan asemalle. Lähellä pysähtyvät bussit 9, 10, 14, 19, 27, 34, 37 ja 45.
Liput
- Viikossa ei ole kiinniolopäivää. Prado on suljettu täsmälleen kolmena päivänä vuodessa: 1. tammikuuta, 1. toukokuuta ja 25. joulukuuta.
- Kaksi viimeistä tuntia ovat perusnäyttelyssä maksuttomia: kello 18–20 maanantaista lauantaihin ja 17–19 sunnuntaisin ja pyhäpäivinä. Sen tietävät tosin kaikki muutkin.
- Viimeinen sisäänpääsy on puoli tuntia ennen sulkemista, ja museo sulkeutuu kello 20.00 maanantaista lauantaihin ja 19.00 sunnuntaisin ja pyhäpäivinä.
- Katso Goyan kaksi salia tässä annetussa järjestyksessä. Museon oma reitti vie Mustien maalausten salista 67 suoraan saliin 64, joten ensimmäiseen ja toiseen kohteeseen ei tarvitse etsiä tietä.
Virallinen ääniopas
Pradolla on oma ääniopas; kysy sen nykyistä muotoa ja hintaa neuvonnasta, kun saavut. Museon omat kuuntelutilastot, joista Espanjan lehdistö on kertonut, näyttävät, mitä kävijät oikeasti kuuntelevat: ensimmäisenä Las Meninas, toisena Maallisten ilojen puutarha. Kumpikin on tällä sivulla ilmaiseksi, ja koko tekstiversio on äänen alla.
Virallinen sivusto →Kysymyksiä
Onko Pradoon olemassa ilmaista ääniopasta?
Tämä sivu on sellainen. Saat viisi äänitettä viidestä teoksesta, ja ne toimivat missä tahansa selaimessa ilman asennuksia; jokainen kertoo salin, jossa teos on, ja koko teksti on alla. Mistä tahansa muusta rakennuksen teoksesta saat kerronnan ottamalla kuvan Chiaro-sovelluksessa.
Paljonko Pradon virallinen ääniopas maksaa?
Pradolla on oma ääniopas; sen nykyisen hinnan ja muodon voit tarkistaa ennen lähtöä osoitteesta museodelprado.es tai kysyä paikan päällä neuvonnasta. Tämän sivun viisi äänitettä ovat maksuttomia.
Missä Las Meninas on Pradossa?
Villanuevan rakennuksen salissa 12, toisessa kerroksessa, keskiosan yläkerrassa. Sali on järjestetty maalauksen ympärille.
Minä viikonpäivänä Prado on suljettu?
Ei minään. Se on auki seitsemänä päivänä viikossa, kello 10.00–20.00 maanantaista lauantaihin ja 10.00–19.00 sunnuntaisin ja pyhäpäivinä, ja viimeinen sisäänpääsy on puoli tuntia ennen sulkemista. Ne kolme päivää, jolloin se on kiinni, ovat 1. tammikuuta, 1. toukokuuta ja 25. joulukuuta.
Paljonko Pradoon pääsy maksaa?
Noin viisitoista euroa peruslipusta, alennus yli 65-vuotiaille ja ilmainen sisäänpääsy päivän kahtena viimeisenä tuntina. Tarkista päivän hinnat osoitteesta museodelprado.es ennen varaamista.
Missä Goyan Mustat maalaukset ovat Pradossa?
Salissa 67, Villanuevan rakennuksen eteläsiivessä, sen viidentoista salin toisessa päässä, jotka museo on omistanut 1800-luvulle. Saturnus syö poikaansa, tämän sivun ensimmäinen kohde, on yksi niistä neljästätoista. Sali 64, jossa ovat 2. ja 3. toukokuuta 1808, on museon oman reitin seuraava sali.
Lisää äänioppaita
Chiaron tekemä. Ei sidoksissa Pradon ylläpitäjään.