Orangerie-museo · Pariisi · Riippumaton opas
Orangerie-museon ääniopas,
viisi kohdetta, ilmaiseksi.
Kaikki viisi soivat tässä, mitään ei tarvitse ladata. Kaksi tasoa alempana, Walter-Guillaume-kokoelman saleissa, on sataneljäkymmentäkuusi maalausta, ja Chiaro kertoo niistä minkä tahansa tarinan valokuvan perusteella.
Chiaron tekemä. Ei sidoksissa Orangerie-museon ylläpitäjään.
Lumpeet
Orangerie-museo, Pariisi
Tämä oli ilmainen osuus
Kuvaa mikä tahansa Orangerie-museon teos, niin Chiaro kertoo sen tarinan.
Viisi kohdetta · 12 minuuttia kuunneltavaa
Viisi kohdetta, yksi kierros,
siinä järjestyksessä, jossa kuljet.
Viisi teosta, kaksi tasoa, yksi pieni rakennus. Kierros alkaa katutasosta, kahdesta soikeasta salista, jotka Monet suunnitteli Lumpeilleen, ja laskeutuu sitten tasolle -2, jossa se kulkee Walter-Guillaume-kokoelman läpi järjestyksessä: Modigliani salissa 8, Soutine salissa 9, Rousseau salissa 10 ja Renoir salissa 12. Äänitteitä on yhteensä noin kaksitoista minuuttia; katseluaikoineen käynti vie suunnilleen tunnin, eikä kävelyä juuri lasketa, sillä mikään sali ei ole tässä museossa minuuttia kauempana toisesta.
Mikään tämän sivun tieto ei nojaa yhteen lähteeseen: jokainen perustuu museon itse ylläpitämään kokoelmatietokantaan ja toiseen lähdeteokseen, ja salinumerot ovat museon käyttämiä. Maalauksia lainataan täältä ja ripustetaan uudelleen; jos seinän teoskyltti ja tämä sivu kertovat eri asiaa, kyltti on oikeassa, ja lyhyt viesti meille on aina tervetullut.
Kohde 1/5 · Katutaso, Salle 02 Nymphéas 1 ja Salle 03 Nymphéas 2
Lumpeet
Claude Monet · 1914–1926 · Kahdeksan seinäpaneelia, öljy seinään liimatulle kankaalle, kunkin korkeus 200 cm, yhteispituus 91 m
Huomaa
- Saumat. Nämä eivät ole seinälle ripustettuja kankaita, vaan paneelit on liimattu suoraan seinään. Pilvet koostuu kolmesta reunat vastakkain liitetystä paneelista, ja läheltä saumat voi löytää.
- Katto. Kaikki valo täällä on ylhäältä tulevaa päivänvaloa, ja siitä Monet piti kiinni. Valo katosi, kun museon sisään rakennettiin 1960-luvulla kaksi kerrosta, ja palasi vasta vuosien 2000–2006 peruskorjauksessa.
- Salin muoto. Kaksi soikiota peräkkäin piirtää yhdessä äärettömyyden merkin, ja ne kulkevat idästä länteen samalla akselilla kuin Riemukaari ja Louvre.
- Mitkä neljä ovat edessäsi. Tässä salissa ovat Soleil couchant (Auringonlasku), Les Nuages (Pilvet), Reflets verts (Vihreät heijastukset) ja Matin (Aamu); seuraavassa Reflets d'arbres (Puiden heijastukset), Les Deux Saules (Kaksi pajua), Le Matin clair aux saules (Kirkas aamu pajujen luona) ja Le Matin aux saules (Aamu pajujen luona).
Tekstiversio (3:04)
Sali on soikea, eivätkä maalaukset lopu. Ne kiertävät kaarevaa seinää, kaksi metriä korkeina, ilman kehyksiä ja lähes ilman rakoa välissään, ja valo lankeaa niihin katosta eikä mistään lampusta. Juuri siitä oli kyse. Claude Monet suunnitteli tämän tilan itse yhdessä arkkitehti Camille Lefèvren kanssa, ja kaikki täällä, kaari, päivänvalo, tyhjä lattia, on olemassa antaakseen sinulle sen, mitä hän kutsui loputtoman kokonaisuuden illuusioksi, aalloksi ilman horisonttia ja ilman rantaa.
Sommitelmia on kaikkiaan kahdeksan, neljä tässä salissa ja neljä seuraavassa. Jokainen on kaksi metriä korkea, ja yhteensä ne ovat yhdeksänkymmentäyksi metriä pitkiä. Kaksi soikeaa salia on peräkkäin, niin että ne piirtävät yhdessä äärettömyyden merkin. Ne kulkevat idästä länteen, auringon rataa, samalla suoralla linjalla, jolla ovat myös Riemukaari ja Louvre.
Mitään tästä ei rakennettu maalauksia varten. Vuonna 1852 keisari Napoleon kolmannen pyynnöstä tähän pystytettiin talvisuoja Tuileries'n puutarhan appelsiinipuille, joita oli siihen asti säilytetty Louvren Suuressa galleriassa. Siksi Seinen puoleinen seinä on lasia, jotta se keräisi valoa ja lämpöä, ja rue de Rivolin puoleisessa seinässä ei ole juuri ikkunoita, jotta pohjoistuuli pysyisi ulkona. Seuraavat seitsemänkymmentä vuotta rakennuksessa oli appelsiinipuita, ja lisäksi siellä pidettiin juhla-aterioita, konsertteja, puutarhakilpailuja ja koiranäyttelyitä.
Sitten tuli sota. Kahdentenatoista marraskuuta 1918, aselevon jälkeisenä päivänä, Monet lahjoitti kansakunnalle kaksi ensimmäistä suurta paneeliaan rauhan symboliksi. Georges Clemenceau, silloinen hallituksen päämies, oli se, joka vaati, että koko sarja tulisi tänne eikä upouuden Rodin-museon pihalle. Lahjoitus vahvistettiin virallisesti vuonna 1922, ja Monet jatkoi työtään. Hän työskenteli yhä kuollessaan vuonna 1926, eikä hän koskaan nähnyt paneeleja näillä seinillä. Clemenceau avasi museon seitsemäntenätoista toukokuuta 1927, muutama kuukausi taiteilijan kuoleman jälkeen.
Katso nyt pintaa läheltä. Nämä eivät ole kehyksiin ripustettuja kankaita. Paneelit liimattiin suoraan seinään. Pilvet-niminen sommitelma on kolme erillistä paneelia, jotka on liitetty reuna reunaa vasten, kaksi metriä korkea ja kaksitoista ja kolme neljäsosaa metriä leveä, ja jos seisot lähellä, löydät saumat.
Salit eivät ole aina näyttäneet tältä. Vuosien 1960 ja 1965 välillä museo rakensi rakennuksen sisään kaksi kerrosta Walter-Guillaume-kokoelmaa varten, ja monumentaaliset portaat korvasivat eteisen, josta tänne tultiin. Päivänvalo katosi. Se palasi vasta vuosien 2000 ja 2006 välisessä peruskorjauksessa, jossa kerrokset purettiin ja katto avattiin uudelleen. Siksi tila, jossa seisot, on yhtä aikaa museon vanhin ajatus ja yksi sen uusimmista saleista.
Vuonna 1952 taidemaalari André Masson kutsui tätä kokonaisuutta impressionismin Sikstuksen kappeliksi, ja nimitys jäi elämään. Museo pyytää sinua katsomaan sitä hiljaa, ja sitä Monet itsekin halusi. Anna sille muutama minuutti ennen kuin lähdet portaita alas. Vesi muuttuu koko ajan, kun silmäsi tottuvat valoon.
Kohde 2/5 · Taso -2, Salle 8, Les Arts à Paris
Paul Guillaume, Novo Pilota
Amedeo Modigliani · 1915 · Öljy vaneriin liimatulle pahville, 105 × 75 cm
Huomaa
- Vihreät kirjaimet vasemmassa alakulmassa: NOVO PILOTA. Uusi ruorimies, Modiglianin nimitys taidekauppiaalleen.
- Yläkulmat. Vasemmalla mallin nimi raaputettuna maaliin, PAUL GUILLAUME. Oikealla Daavidin tähti ja sanat Stella Maris.
- Ainoa näkyvä käsi, tuskin muutamalla siveltimenvedolla luonnosteltu, kovista, tasaisista pinnoista rakennettuja kasvoja vasten. Mikään ei saa kilpailla pään kanssa.
Tekstiversio (2:15)
Hattupäinen mies oli kaksikymmentäkolme, kun tämä maalattiin, ja hän katsoo sinua suoraan silmiin sellaisen ihmisen tyyneydellä, joka tietää jo, miten tässä käy. Hänen nimensä on Paul Guillaume, ja koko tämän tason kokoelma kantaa hänen nimeään.
Amedeo Modigliani tapasi hänet vuonna 1914 runoilija Max Jacobin kautta. Guillaume oli vasta aloittelemassa taidekauppiaana, ja yksi hänen ensimmäisistä teoistaan oli vuokrata Modiglianille ateljee Montmartrelta. Vuosina 1915 ja 1916 taiteilija maalasi suojelijastaan neljä muotokuvaa. Tämä maalattiin Modiglianin rakastetun, brittiläisen runoilijan Beatrice Hastingsin kotona; hänkin asui Montmartrella.
Lue nyt maalausta, sillä se on täynnä tekstiä. Vasemmassa alakulmassa lukee vihreällä Novo Pilota. Uusi ruorimies. Niin Modigliani kutsuu tuolissa istuvaa nuorta miestä: sitä, joka ohjaa modernin taiteen suuntaa, merimiestä tai yhtä tähteä seuranneista tietäjistä. Oikeaan yläkulmaan on piirretty Daavidin tähti ja sanat Stella Maris, eli Meren tähti. Vasemmassa yläkulmassa on maaliin raaputettuna mallin nimi, Paul Guillaume. Signeeraus ja vuosiluku, 1915, ovat oikeassa alakulmassa.
Katso kättä, tai oikeastaan sitä yhtä kättä, jonka näet. Kasvot on rakennettu tasaisista pinnoista, selvin piirtein, jotka vetävät katseen suoraan puoleensa, kun taas vasen käsi on tuskin olemassa: muutama keltainen siveltimenveto, keskeneräiseksi jätetty, jottei mikään kilpailisi pään kanssa.
Se ei ole edes kangas. Modigliani maalasi sen pahville ja liimasi pahvin sitten vaneriin, sataviisi kertaa seitsemänkymmentäviisi senttiä. Sellaiselle maalaa taiteilija, jolla ei ole rahaa.
Guillaume kuoli vuonna 1934. Hänen leskensä Domenica meni naimisiin arkkitehti ja teollisuusmies Jean Walterin kanssa, piti maalaukset ja myi kokoelman Ranskan valtiolle vuosina 1959 ja 1963 sillä ehdolla, että saisi pitää ne omassa kodissaan niin kauan kuin eläisi. Niin hän tekikin. Hän kuoli vuonna 1977, ja vasta silloin nämä maalaukset todella saapuivat tähän rakennukseen. Hän toteutti näin, kuten hän itse ja valtio asian ilmaisivat, ensimmäisen miehensä toiveen perustaa ensimmäinen yleisölle avoin ranskalaisen modernin taiteen museo. Niin taidekauppias sai museonsa neljäkymmentäkolme vuotta kuolemansa jälkeen, ja tässä hän seisoo sen ovella.
Kohde 3/5 · Taso -2, Salle 9
Pieni kondiittori
Chaïm Soutine · 1922–1923 · Öljy kankaalle, 73 × 54 cm
Huomaa
- Korva. Sen yksityiskohdan Paul Guillaume nosti painetussa tekstissään esiin kuvatessaan ensimmäistä näistä kondiittoreista, ja juuri kasvonpiirteiden vääristymästä maalaus saa voimansa.
- Punainen riepu hänen käsissään. Maalattu litteänä ja kirkuvana takkia vasten, joka ei ole valkoinen vaan harmaa, vihreä ja vaaleanpunainen.
- Signeeraus oikeassa alakulmassa, punaisella: Soutine.
Tekstiversio (2:13)
Hän istuu tuolilla, joka on tuskin maalattu, seinää vasten, joka on puoliksi oranssi ja puoliksi harmaanvihreä, ja kaikki hänessä on vähän pielessä. Kaula on liian ohut päälle. Toinen korva on valtava. Kädet ovat ristissä valkoisen liinan päällä pöydällä hänen edessään, ja niiden läpi kulkee punainen vetäisy. Se punainen on salin äänekkäin asia.
Chaïm Soutine maalasi tämän kondiittorin vuonna 1922 tai 1923. Hän oli syntynyt vuonna 1893 Smilavitšissa, nykyisen Valko-Venäjän alueella, eikä hänellä ollut Pariisissa vielä nimeä. Museon oma teosesittely sanoo, että juuri tämä aihe toi hänen uransa ratkaisevan hetken, ja näin se tapahtui.
Paul Guillaume oli metsästämässä Modiglianin teoksia, kun kirjailija ja kriitikko Michel Georges-Michel, joka oli julkaissut artikkelin Soutinesta, ohjasi hänet tämän maalarin luo. Guillaume osti yhden kondiittoreista ja kuvaili sitä myöhemmin omassa lehdessään, Les Arts à Paris. ”Erikoinen, kiehtova, todellinen ja mehevä kondiittori”, hän kirjoitti, ”jota vaivaa valtava ja upea korva, yllättävä ja juuri oikea. Mestariteos. Niinpä ostin sen.”
Sitten amerikkalainen keräilijä Barnes tuli Pariisiin, näki maalauksen Guillaumen luona ja huudahti: ”Sehän on helmi!” Tuo yksi spontaanin ihastuksen hetki käänsi Soutinen kohtalon. Yhdessä yössä myymättömästä maalarista tuli keräilijöiden tavoittelema taiteilija, maalari, joka piti ottaa vakavasti, Montparnassen sankari.
Kangas, jonka Barnes vei kotiinsa, ei ole tämä. Se on Barnes-säätiössä Yhdysvalloissa. Soutine työskenteli sarjoina ja maalasi tiettävästi kuusi versiota kondiittorista, ja Paul Guillaume osti tämän kolmekymmentäluvun alussa muistoksi ensimmäisestä, siitä, jonka hän oli päästänyt käsistään.
Asento on ehkä peräisin maalauksesta, joka on muutaman sadan metrin päässä paikasta, jossa nyt seisot. Museon esittelyn mukaan asento saattoi saada innoituksensa Jean Fouquet'n maalaamasta Kaarle seitsemännen muotokuvasta Louvressa.
Katso siis korvaa ja sitten takkia, joka ei ole lainkaan valkoinen vaan harmaa ja vihreä ja vaaleanpunainen, pitkin hermostunein vedoin, punainen liina iskettynä sen keskelle. Soutine signeerasi oikeaan alakulmaan, punaisella, ja kirjaimet kallistuvat samaan tapaan kuin kaikki muukin tässä maalauksessa.
Kohde 4/5 · Taso -2, Salle 10
Häät
Henri Rousseau, lisänimeltään Tullimies · 1905 · Öljy kankaalle, 163 × 114 cm
Huomaa
- Morsiamen jalat, joita ei ole. Hänen pukunsa ulottuu nurmikkoon ja loppuu siihen, ja hän näyttää leijuvan hieman sen yläpuolella.
- Huntu kohdassa, jossa se kulkee isoäidin mustan puvun yli. Se on päällimmäisenä, sellaisen naisen edessä, joka itse seisoo morsiamen edessä. Kohta on maalattu uudelleen, joten se on tahallista.
- Puut, jotka sulkeutuvat ryhmän ympärille kuin mantelinmuotoinen kehys: vaaleat rungot ja keltaokran väriset lehdet tasaista, voimakkaan sinistä taivasta vasten.
- Musta koira edessä, istumassa nurmikolla ja katsomassa suoraan sinuun.
Tekstiversio (2:04)
Hääseurue poseeraa valokuvaajalle, jota ei ole. Se on ensimmäinen vitsi. Kaikki katsovat suoraan eteenpäin, juhlallisina ja hymyttä, ja pitävät asentonsa niin kuin ihmiset tekivät kameran edessä vuonna 1905. Samana vuonna Henri Rousseau esitteli tämän maalauksen Itsenäisten salongissa. Morsian on aivan keskellä, valkoisissa, ja suku mustissa hänen kummallakin puolellaan.
Etsi nyt morsiamen jalat. Niitä ei ole. Hänen pukunsa ulottuu nurmikkoon ja loppuu siihen, ja hän näyttää leijuvan muutaman sentin maan yläpuolella. Katso sitten kohtaa oikealla, jossa hänen huntunsa kulkee isoäidin mustan puvun yli. Huntu on puvun päällä, sen edessä, vaikka isoäiti seisoo morsiamen edessä. Se on täsmälleen väärin päin. Ja museon oma esittely sanoo jyrkästi, ettei kyse ole lipsahduksesta: kohta on maalattu uudelleen, mikä tarkoittaa, että Rousseau katsoi sitä, mietti sitä ja valitsi sen. Morsiamen on tarkoitus näyttää ilmestykseltä, joka leijuu ilmassa.
Rousseau kantoi tulleja Pariisiin tuotavista tavaroista, ja siitä tulee hänen lisänimensä, Tullimies. Hän alkoi maalata vakavasti vasta vähän yli nelikymmenisenä ja jätti virkansa neljäkymmentäyhdeksänvuotiaana. Hän ei matkustanut koskaan. Ja kriitikot nauroivat hänelle suurimman osan hänen elämäänsä juuri niiden piirteiden takia, jotka nyt näet edessäsi.
Kriitikko Basler oli ensimmäisiä, jotka katsoivat näitä kasvoja toisin silmin. Hän vertasi niitä keskiaikaisten freskojen idealisoituihin hahmoihin ja varhaisten mestareiden votiivikuviin. Toisin sanoen litteä, suoraan edestä kuvattu ja vähän vino on perinne eikä vahinko.
Katso puita. Vasemmalla kastanja raskaan tummanvihreänä. Oikealla paljas valkoinen runko, joka haarautuu kuin luut. Niiden takana vaaleiden runkojen ja keltaokran väristen lehtien muodostama verho, joka sulkeutuu hääseurueen ympärille kuin mantelinmuotoinen kehys, jonka vanhat mestarit maalasivat pyhimyksen ympärille. Ja kaiken yllä yksi tasainen, voimakas sininen.
Ja sitten, edessä, nurmikolla, musta koira. Se on maalattu tukevammin kuin yksikään ihminen, se katsoo suoraan sinuun, ja se on näissä häissä ainoa, joka näyttää olevan täysin kotonaan.
Kohde 5/5 · Taso -2, Salle 12
Tytöt pianon ääressä
Auguste Renoir · noin 1892 · Öljy kankaalle, 116 × 81 cm
Huomaa
- Tausta, tai oikeastaan sen puuttuminen. Löysiä sinisiä, vihreitä ja keltaisia vetoja ilman huonekaluja ja ilman huonetta, ja juuri siitä tunnistaa, että tämä on luonnos eikä valmis tilaustyö.
- Sininen vyönauha istuvan tytön valkoisessa mekossa, maalauksen alaosan ainoa kylläinen väri.
- Signeeraus oikeassa alakulmassa, tummanpunaisella: Renoir. Hän signeerasi luonnoksen siinä missä valmiit maalauksetkin.
Tekstiversio (2:02)
Kaksi tyttöä pianon ääressä. Toinen soittaa nuoteista prima vista oikealla kädellään; toinen kumartuu hänen olkansa yli seuratakseen nuottia. Ja heidän takanaan ei mitään. Ei tapettia, ei huonekaluja, ei huonetta, vain löysiä sinisiä ja vihreitä ja keltaisia vetoja, jotka eivät muodostu miksikään. Tuo tyhjyys on avain siihen, mikä tämä maalaus on.
Vuonna 1892 Renoirilta pyydettiin epävirallisesti maalausta Luxembourgin museolle. Hän työsti sommitelmaa yhä uudelleen. Museon esittely kertoo, että muita versioita on ainakin kuusi. Se, jonka valtio sai, riippuu nykyään Musée d'Orsayssa joen toisella puolella. Toinen, Robert Lehmanin kokoelmasta, on New Yorkin Metropolitan-museossa. Kaksi muuta on yksityisomistuksessa. Ja edessäsi oleva, satakuusitoista kertaa kahdeksankymmentäyksi senttiä, on öljyluonnos, josta suurin osa taustasta on jätetty pois.
Siksi ihmiset tulevat Orangerie-museoon etsimään sitä kuuluisaa maalausta ja seisovat täällä vähän hämmentyneinä. Tämä ei ole se kuuluisa. Mutta sen edessä on ehkä parempi seistä, koska tässä näet maalarin ajattelevan.
Renoir rakasti musiikkia, kuten useimmat impressionistit, ja palasi yhä uudelleen nuoriin naisiin koskettimiston ääressä. Niin tekivät myös Cézanne, Manet ja Degas. Aihe on heitä kaikkia vanhempi ja juontaa juurensa musiikillisiin kokoontumisiin, joita maalarit kuvasivat seitsemännellätoista ja kahdeksannellatoista vuosisadalla. Renoir asettaa tässä pystypianon kovan geometrian kahden tytön kaarevia muotoja vastaan ja kieltäytyy sitten lisäämästä mitään muuta.
Maalaus on hyvinkin voitu tehdä kotona. Hän oli ostanut vaimolleen pianon häälahjaksi vuonna 1890, kaksi vuotta aiemmin.
Katso siis sinistä vyönauhaa istuvan tytön valkoisessa mekossa. Se on kankaan alaosan ainoa kylläinen väri, ja se pitää koko kuvan koossa. Katso sitten hänen ylleen kumartuvan tytön vaaleanpunaista hihaa, joka nojaa ystävän vapaana valuviin vaaleisiin hiuksiin. Ja etsi lopuksi signeeraus oikeasta alakulmasta, tummanpunaisella, yksi sana, Renoir, jonka hän kirjoitti luonnokseen yhtä varmasti kuin mihin tahansa valmiiseen työhön.
Riippumaton opas · Chiaro
Osoita Chiarolla mitä tahansa Orangerie-museossa.
Tälle sivulle mahtuu vain viisi teosta. Kaksi tasoa alempana, Walter-Guillaume-kokoelman saleissa, on vielä 142 muuta maalausta: osoita sovelluksella Cézannea, Laurencinia tai Rousseauta, jota et ole koskaan nähnyt jäljennöksenä, niin se tunnistaa maalauksen ja vastaa seuraavaan kysymykseesi ilman, että sinun tarvitsee ottaa askeltakaan.
Ennen lähtöä
Kulkuyhteydet
Jardin des Tuileries, Place de la Concorde, Seinen puolella, 75001 Pariisi. Museo on Tuileries'n puutarhan Concorden puoleisessa päässä oleva matala, jokeen päin avautuva rakennus, eikä se ole Musée d'Orsay, joka on erillinen museo vastarannalla. Liikuntarajoitteisten kävijöiden sisäänkäynti on pääsisäänkäynnin vasemmalla puolella.
Lähin asema on metroasema Concorde, linjat 1, 8 ja 12. Bussit 42, 45, 72, 73, 84 ja 94 pysähtyvät kaikki Concordella, ja taksiasema on osoitteessa 252 rue de Rivoli.
Liput
- Museo on suljettu joka tiistai sekä 1. toukokuuta, 14. heinäkuuta aamupäivällä ja 25. joulukuuta.
- Viimeinen sisäänpääsy on klo 17.15, ja salit suljetaan klo 17.45, joten päivä päättyy aiemmin kuin sulkemisaika klo 18 antaa ymmärtää.
- Kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina sisäänpääsy on kaikille ilmainen, mutta aika pitää varata. Ilmaiseksi pääsevät myös alle 18-vuotiaat sekä 18–25-vuotiaat, jotka ovat Euroopan unionin kansalaisia tai asuvat EU:ssa pitkäaikaisesti, henkilöllisyystodistusta näyttämällä.
- Musée d'Orsayn ja Orangerie-museon yhdistelmälippu maksaa 20 euroa. Museon hinnastossa sille on hinta vain kassalla, ei verkossa.
- Näyttelykausina museo on perjantaisin auki klo 21 asti, klo 18 jälkeen alennettuun hintaan, ja viimeinen sisäänpääsy on klo 20.15.
- Lippu on voimassa yhteen sisäänpääsyyn, eikä museoon pääse takaisin poistuttuaan, joten katso Lumpeet ja kokoelma samalla käynnillä.
Virallinen ääniopas
Orangerie vuokraa omaa ääniopastaan paikan päällä: aikuisille viisi euroa ja alennushintaan neljä, ja siinä on yli 150 kommenttia pysyvästä kokoelmasta kymmenellä kielellä, englanti mukaan lukien. Opas noudetaan ääniopastiskiltä, ja täysihintaisen aikuisten version voi varata verkossa. Tämä opas on ilmainen mutta rajoittuu viiteen maalaukseen, kun taas Chiaro-sovellus kattaa molemmat tasot.
Virallinen sivusto →Kysymyksiä
Onko Orangerie-museoon ilmaista ääniopasta?
Tämä tässä. Sivun viisi raitaa soivat selaimen välilehdellä, jokaisen alla on sen teksti kirjoitettuna, eikä sovellusta tarvitse asentaa. Jos osoitat Chiaro-sovelluksella mitä tahansa muuta teosta kummallakin tasolla, se kertoo sinulle siitä.
Paljonko Orangerie-museon virallinen ääniopas maksaa?
Aikuisille viisi euroa, alennushintaan neljä ja Carte Blanche -jäsenille neljä. Se kattaa yli 150 teosta pysyvästä kokoelmasta, ja sen saa kymmenellä kielellä, englanti mukaan lukien. Opas noudetaan ääniopastiskiltä, ja täysihintaisen aikuisten version voi myös varata verkossa.
Missä Monet'n Lumpeet ovat Orangerie-museossa?
Katutasossa, kahdessa soikeassa salissa, joita museo kutsuu nimillä Salle 02 Nymphéas 1 ja Salle 03 Nymphéas 2. Ne tulevat vastaan ensimmäisinä; Walter-Guillaume-kokoelma on portaiden alapäässä tasolla -2. Kummassakin salissa on neljä kahdeksasta paneelista.
Onko Orangerie-museo suljettu tiistaisin?
Kyllä, joka tiistai. Se on suljettu myös 1. toukokuuta, 14. heinäkuuta aamupäivällä ja 25. joulukuuta. Aukiolopäivinä se on auki klo 9–18; viimeinen sisäänpääsy on klo 17.15, ja salit tyhjennetään klo 17.45.
Voinko käyttää samaa lippua Orangerie-museoon ja Musée d'Orsayhin?
Musée d'Orsayn ja Orangerie-museon yhdistelmälippu maksaa 20 euroa. Museon oma hinnasto antaa sille hinnan vain paikan päällä ostettavien lippujen sarakkeessa, joten osta se kassalta eikä verkosta. Museot ovat erillisiä rakennuksia Seinen vastakkaisilla rannoilla, ja ne ovat olleet hallinnollisesti yhdessä vuodesta 2010.
Paljonko aikaa Orangerie-museoon kannattaa varata?
Varaa viidelle kohteelle noin tunti, josta itse äänitteet vievät noin kaksitoista minuuttia. Koko museo on yksi rakennus kolmella tasolla, joten perusteellinen käynti tilapäisnäyttelyineen kestää kahdesta kolmeen tuntia. Se on harvinainen Pariisin suurista museoista: sen ehtii nähdä kokonaan.
Lisää äänioppaita
Chiaron tekemä. Ei sidoksissa Orangerie-museon ylläpitäjään.