Siirry sisältöön

Musée d'Orsay · Pariisi · Riippumaton opas

Musée d'Orsayn ääniopas,
viisi kohdetta, ilmaiseksi.

Viisi äänitettä, jotka soivat tässä välilehdessä, eikä mitään tarvitse ladata. Kuvaa rakennuksessa jotain muuta, mitä tahansa näytteillä olevista 2 300 teoksesta, niin Chiaro kertoo juuri siitä.

Lataa App Storesta

Chiaron tekemä. Ei sidoksissa Musée d'Orsayn ylläpitäjään.

9:41

Tanssiaiset Moulin de la Galettessa

Musée d'Orsay, Pariisi

0:00 2:45
Kohde 1/5

Viisi kohdetta · 14 minuuttia kuunneltavaa

Viisi kohdetta, yksi kierros,
siinä järjestyksessä, jossa kuljet.

Viisi teosta, kaksi tasoa ja yksi pitkä matka alaspäin. Aloitat ylhäältä tasolta 5, jossa impressionistien galleriassa on Renoirin sunnuntainen tanssilattia Moulin de la Galettessa, ja jatkat samalla tasolla postimpressionistien saleihin katsomaan van Goghin yötä Rhônen rannalla. Liukuportaat vievät sinut tasolle 0, jossa Pomponin jääkarhu seisoo keskihallin keskellä, Millet'n tähkäpäiden poimijat kumartuvat sängen ylle viereisissä saleissa ja Manet'n Olympia on viimeinen teos, josta kuulet. Noin neljätoista minuuttia ääntä ja tavallisella väentungoksella noin neljäkymmentäviisi minuuttia kävelyä.

Nimet, ajoitukset, mitat ja inventaarionumerot ovat peräisin Wikidatasta sekä kunkin teoksen ranskan- ja englanninkielisistä Wikipedia-artikkeleista. Jokaisen kohteen taso perustuu nimettyyn lähteeseen: Renoirin osalta ranskankieliseen Wikipediaan, van Goghin yläkertaan vieneen vuoden 2019 siirron osalta La Tribune de l'Art -lehteen ja muiden osalta kahteen päivättyyn vuoden 2026 vierailijaoppaaseen. Tämä sivu kertoo tasot eikä saleja, koska sisäänkäynti on työmaata maaliskuusta 2026 kesään 2028 ja kokoelmia ripustetaan sen lisäksi uudelleen. Jos teoskyltti on kanssamme eri mieltä, kyltti on oikeassa, ja kuulisimme siitä mielellämme.

Kohde 1/5 · Taso 5, impressionistien galleria

Tanssiaiset Moulin de la Galettessa

Pierre-Auguste Renoir · 1876 · Öljy kankaalle, 131 × 175 cm

Huomaa

  • Valo. Vaaleita läiskiä epätasaisesti sinertävällä pohjalla, ikään kuin ne olisivat pudonneet puiden lehvästön läpi hattuihin, olkapäille ja maahan.
  • Pari vasemmalla, seisomassa tuon valon lammikossa; naisen vaaleanpunainen mekko työntää heidät väkijoukosta eteenpäin.
  • Tarkennus, joka ei terävöidy missään. Mikään ei ole edessä terävää ja takana sumeaa; syvyys syntyy tässä vain siitä, että ihmiset pienenevät.
  • Kolme syvyystasoa: edessä istuvia ja juttelevia ihmisiä, heidän takanaan tanssijat ja perällä rakennukset, joissa orkesteri soittaa.
Tekstiversio (2:45)

Mene niin lähelle, että väkijoukko hajoaa maalitäpliksi, ota sitten kolme askelta taaksepäin ja katso, miten se kokoaa itsensä uudelleen. Siinä on tämän maalauksen temppu, ja Renoir tiesi tarkalleen, mitä teki.

On sunnuntai-iltapäivä vuonna 1876 Moulin de la Galetten ulkotanssipaikalla Montmartren kukkulalla, ja Renoir maalasi kuvan paikan päällä, ulkona, niin kuin impressionistit olivat itselleen säätäneet. Hänen ystävänsä Georges Rivière, joka on itsekin jossain tässä maalauksessa, kirjoitti myöhemmin, että tuuli uhkasi koko ajan viedä kankaan mennessään.

Kukaan täällä ei ole ammattimalli. Jokainen kasvo kuuluu jollekulle, jonka Renoir tunsi: taiteilijaystäville ja montmartrelaisille nuorille työläisnaisille, joille hän maksoi poseeraamisesta. Rivière julkaisi muistelmansa vuonna 1921 ja nimesi heidät. Henriette Anna Lebœuf, jota kutsuttiin Margot'ksi, oli hyvin läheinen Renoirin kanssa ja kuoli kolme vuotta myöhemmin, kaksikymmentäkolmevuotiaana. Kaksi sisarta, Jeanne ja Estelle, kumpikin ompelija. Taiteilijat Franc-Lamy ja Norbert Gœneutte. Paul Lhote ja Pierre-Eugène Lestringuez, joista kummastakin tuli myöhemmin todistaja Renoirin häihin.

Katso nyt tarkennusta. Useimmat taiteilijat pitävät etualan terävänä ja antavat kaukaisuuden liueta. Renoir sumentaa kaiken edestä taakse ja antaa syvyyden vain pienentämällä ihmisiä. Ainoa asia, jota hän todella kuvaa, on valo: vaaleita läiskiä epätasaisesti sinertävällä pohjalla, ikään kuin ne olisivat pudonneet lehtien läpi hattuun, olkapäälle, maatilkulle. Etsi pari vasemmalta. He seisovat valon lammikossa, ja naisen vaaleanpunainen mekko työntää heidät väkijoukosta sinua kohti.

Rivière kirjoitti maalauksesta impressionistien kolmannen näyttelyn aikaan huhtikuussa 1877 ja kutsui sitä historian sivuksi, Pariisin elämän arvokkaaksi muistomerkiksi, tarkaksi viimeistä piirtoa myöten. Kaksi vuotta myöhemmin sen osti Gustave Caillebotte, ja saman vuoden omakuvassa hän maalasi itsensä maalaustelineen ääreen tämä kangas taustallaan. Kun hän kuoli vuonna 1894, hän testamenttasi sen Ranskan valtiolle.

On olemassa toinenkin versio, pienempi, lähes samanlainen ja vapaammin maalattu, eikä kukaan tiedä, kumpi syntyi ensin, koska vuoden 1877 näyttelyluettelossa ei ollut mittoja. Toukokuussa 1990 pienempi myytiin New Yorkissa 78 miljoonalla dollarilla japanilaiselle paperimagnaatille, joka ilmoitti seuraavana vuonna haluavansa, että maalaus poltetaan hänen kanssaan, kun hänet tuhkataan. Siihen asti ei menty: hänen yhtiönsä ajautuivat vakaviin vaikeuksiin, ja maalausta vakuutena pitäneet pankkiirit järjestivät sen sijaan hiljaisen myynnin. Sen arvellaan olevan nykyään Sveitsissä, yksityiskodissa, jossa kukaan ei pääse ottamaan kolmea askelta taaksepäin.

Kohde 2/5 · Taso 5, postimpressionistien salit

Tähtikirkas yö Rhônen yllä

Vincent van Gogh · syyskuu 1888 · Öljy kankaalle, 73 × 92 cm

Huomaa

  • Vastaranta: kaasuvalojen keltaisia vetoja ja pitkät, katkeilevat pylväät, jotka ne heittävät veteen.
  • Tähdet itse: jokainen on pieni kiekko, jonka ympärille on maalattu terälehtiä, sitä suurempi mitä kirkkaampi tähti.
  • Otavan seitsemän tähteä kaupungin yllä: tähtikuvio, joka ei voinut olla hänen edessään, kun hän katsoi siihen suuntaan.
  • Lähiranta alhaalla, jossa hiekkakasa on käsikynkkää kävelevän parin vieressä.
Tekstiversio (2:21)

Anna silmillesi hetki tämän maalauksen edessä. Se on maalattu pimeässä, eikä se paljasta itseään nopeasti.

Syyskuun loppu 1888, Rhônen rannalla Arlesissa, minuutin tai parin päässä Place Lamartinelta, jossa van Gogh asui. Hän kantoi maalaustelineen veden äärelle ja maalasi kaupungin yöllä. Hän oli yksi harvoista taiteilijoista, jotka uskalsivat tarttua tähtiin, eikä ihme: kun työskentelee ulkona pimeän tultua, maalaa sitä, mitä ei oikein näe.

Aloita vastarannasta. Nuo keltaiset vedot ovat Arlesin kaasuvalaistusta, ja niistä veteen putoavat pitkät, katkeilevat pylväät ovat koko syy siihen, että hän valitsi juuri tämän paikan. Kaukana vasemmalla erotat Saint-Julienin ja Saint-Trophimen kirkkojen tornit. Oikealla hehkuu Trinquetaillen esikaupunki ja rautasilta, joka yhdisti sen kaupunkiin.

Sitten tähdet, jotka hän maalasi kuin ei kukaan muu. Vuonna 1888 hän teki jokaisesta tähdestä pienen kiekon, jonka ympärillä oli terälehtiä, ja kiekon koko kertoi tähden kirkkauden, joten taivas näyttää kukkaniityltä. Seuraavana vuonna, siinä Tähtikirkkaassa yössä, joka tulee kaikille ensimmäisenä mieleen, tämä oli muuttunut samankeskisiksi pisterenkaiksi. Tämä on aiempi ajatus, ja kahdesta oudompi.

Ja nyt asia, jonka voit tarkistaa itse. Kattojen yllä oleva tähtikuvio on Iso karhu, siis Otava. Place Lamartinelta hän katsoi lounaaseen, ja tällä leveysasteella Otava ei koskaan näy siinä osassa taivasta; se on sirkumpolaarinen ja pysyy aina pohjoisessa. Hänen tarvitsi vain kääntää päätään, ja juuri niin hän teki. Kangas liittää yhteen yhden maisemanäkymän ja yhden taivasnäkymän ja ompelee ne kiinni toisiinsa horisontin kohdalla.

Sauma ei ole turha. Koska tähdet riippuvat nyt lamppujen yllä eivätkä olkapääsi takana, näyttää siltä kuin tähtien valo heijastuisi vedestä, vaikka jokainen noista heijastuksista kuuluu kaasulle.

Alhaalla lähirannalla on hiekkakasa ja sen ohi käsikynkkää kulkeva pari. Syyskuussa hän kertoi siskolleen Wilhelminalle aikovansa maalata tähtitaivaan, kuvaili sommitelman veljelleen Theolle saman kuun lopulla ja lähetti 2. lokakuuta siitä luonnoksen taiteilija Eugène Bochille. Kun maalaus oli ensimmäisen kerran esillä, Pariisissa vuonna 1889 Itsenäisten taiteilijoiden seuran näyttelyssä, Theo lähetti sinne tämän ja Kurjenmiekat. Vincent oli ehdottanut jotain aivan muuta: yhtä Arlesin julkisia puistoja kuvaavista maalauksistaan.

Kohde 3/5 · Taso 0, keskihalli

Valkoinen karhu

François Pompon · 1927–1929 · Lensin kalkkikivi (pierre de Lens), 163 × 251 cm

Huomaa

  • Ei turkkia missään. Koko pinta on hiottu sileäksi, koska Pompon riisui eläimistään sen, mitä hän kutsui nimellä falbalas, röyhelöt.
  • Käynti. Kaikki neljä jalkaa liikkuvat ja paino kulkee eteenpäin, minkä vuoksi teoksen englanninkielinen nimi on usein Polar Bear in Stride, eli ”askeltava jääkarhu”.
  • Kivi, joka ei ole marmoria vaan pierre de Lens -kalkkikiveä; sen hakkasi käsityöläinen nimeltä Jean-Joachim Supéry Pomponin valvonnassa.
  • Paikka, jossa seisot. Keskihalli on Gare d'Orsayn vanha junahalli, ja sen sivuilla kulkevat kivitasanteet olivat laitureita.
Tekstiversio (2:39)

Se kävelee. Kaikki neljä jalkaa ovat liikkeessä ja paino kulkee eteenpäin, ja siksi englanninkielinen nimi on usein Polar Bear in Stride, askeltava jääkarhu, eikä mitään paikallaan seisovasta karhusta.

Etsi nyt turkkia. Sitä ei ole. François Pompon hioi koko pinnan sileäksi, ja juuri siitä oli kyse. Vuodesta 1905 hän alkoi pelkistää eläimiään ja riisui niistä kaiken, mitä hän kutsui nimellä falbalas, röyhelöt, kunnes jäljelle jäi vain muoto ja tapa, jolla valo kulkee sen yli. Vuonna 1922 hän toi suuren valkoisen karhun Syyssalonkiin, ja se erottui jyrkästi kaikesta muusta salissa, koska kaikki muu oli yhä 1800-luvun kuvanveistoa.

Hän oli silloin kuusikymmentäseitsemän vuotta vanha. Se kannattaa viedä mukanaan tästä hallista. Pompon syntyi vuonna 1855 Saulieussa Burgundissa huonekalupuusepän poikana. Viisitoistavuotiaana hän meni oppiin dijonilaiseen yritykseen, joka veisti hautamuistomerkkejä. Sen jälkeen hän oli suurimman osan työurastaan jonkun toisen kädet: käsityöläisenä Antonin Merciélle ja Alexandre Falguièrelle, vuodesta 1890 Auguste Rodinin ateljeessa, jota hän johti jo vuonna 1893, ja sen jälkeen lähes kaksikymmentä vuotta Saint-Marceaux'lla. Rodin katsoi kerran yhtä hänen töistään ja sanoi hänelle, että hänestä tulisi suuri taiteilija. Salongissa hän oli ensimmäisen kerran esillä vuonna 1879 Victor Hugon Cosettea esittävällä veistoksella. Sen jälkeen meni vielä neljäkymmentäkolme vuotta.

Tämä ei ole Salongin karhu; se kipsi on Valenciennes'ssa. Tämän tilasi Ranskan valtio vuonna 1927 kahdenkymmenenviidentuhannen frangin hintaan Musée du Luxembourgille. Sen hakkasi praticien eli ammattikivenveistäjä Jean-Joachim Supéry Pomponin valvonnassa, ja se luovutettiin 16. helmikuuta 1929. Ja mitä matkaoppaat sanovatkin, se ei ole marmoria. Se on pierre de Lens -kalkkikiveä, ja siksi se pitää tuon pehmeän, liitumaisen valon hallissa, joka on muuten täynnä pronssia.

Vuoden 1922 suosionosoitukset antoivat hänelle viimein mahdollisuuden tehdä työtä omissa nimissään. Hän teki monumentaalisen hirven erääseen aukioon Arnhemissa Alankomaissa ja härän kotikaupungilleen, ja ennen kuolemaansa vuonna 1933 hän lahjoitti lähes kolmesataa omaa kipsiään, terrakottaansa ja pronssiaan Dijonin museolle. Muut valimot tarttuivat hänen nimeensä ja tekivät väärennöksiä, monet niistä hyvin huonoja. Brâncuși puolestaan seurasi tarkkaan Pomponin töitä.

Vielä yksi asia huomattavaksi, kun karhu kävelee ohitsesi. Sèvresin posliinitehdas alkoi valmistaa sitä posliinisena vuonna 1924, ja vuonna 1925 suunnittelija Jacques-Émile Ruhlmann sijoitti sen kahteen huoneeseen Pariisin suuressa taideteollisuusnäyttelyssä. Tämä eläin kuului muodikkaan Ranskan sisustukseen ennen kuin siitä tuli museoesine.

Kohde 4/5 · Taso 0, Millet'n ja Barbizonin koulukunnan salit

Tähkäpäiden poimijat

Jean-François Millet · 1857 · Öljy kankaalle, 83,5 × 111 cm

Huomaa

  • Etu- ja taka-alan välinen etäisyys. Etualalla kolme naista kumartuu sängen ylle; heidän takanaan selvästi runsasta satoa lastataan kärryihin, joista he eivät saa mitään.
  • Linnut taivaalla, odottamassa siellä ylhäällä samoja huomaamatta jääneitä jyviä.
  • Kolme asentoa, jotka ovat yksi liike vaiheisiin pilkottuna: kurkottaminen, kerääminen, suoristautuminen tähkäkimppu kädessä.
  • Koko. 83,5 kertaa 111 senttimetriä oli vuonna 1857 uskonnollisen tai mytologisen aiheen koko, ei kolmen jyviä poimivan naisen.
Tekstiversio (2:35)

Kolme naista kaksin kerroin poimimassa yksittäisiä korsia sängestä. Katso heidän ohitseen, sillä tämän maalauksen väite on kaukana taustalla.

Poimijoiden takana elonkorjuu käy niin kuin kuuluu: kärryjä, kekoja, isäntä ja hänen renkinsä lastaamassa satoa, joka on selvästi runsas. Kolme naista edessä saavat sen, mikä elonkorjuulta jäi. Millet maalasi taivaalle vielä lintuparven, joka odottaa siellä samoja pudonneita jyviä. Mitään tästä ei sanota maalauksessa ääneen. Hän maalasi lähialueen ja kaukaisuuden ja jätti sinun mitattavaksesi niiden välisen etäisyyden.

Vuoden 1857 salonki mittasi sen heti, eikä pitänyt vastauksesta. Ranska oli selvinnyt vuoden 1848 vallankumouksesta vain yhdeksän vuotta aiemmin, ja omistava luokka luki maalauksen ylistyslauluksi kansalle, joka oli sitä moninkertaisesti suurempi. Eräs kriitikko sanoi näkevänsä siinä hälyttävän enteen vuoden 1793 mestauslavoista.

Osa närkästyksestä johtui yksinkertaisesti koosta. Kahdeksankymmentäkolme ja puoli senttiä kertaa satayksitoista ei kuulosta suurelta tällaisessa salissa, mutta vuonna 1857 se oli uskonnolliselle tai mytologiselle aiheelle varattu koko. Toinen kriitikko valitti, että näillä poimijoilla oli jättimäiset kunnianhimot ja että he poseerasivat kuin köyhyyden kolme kohtalotarta.

Tähkäpäiden poimiminen oli elävä poliittinen kysymys eikä mikään maalauksellinen idylli. Balzac oli kirjoittanut romaaniinsa Talonpojat tappelun poimintaoikeudesta. Kaksi vuotta tämän maalauksen jälkeen Jules Breton vastasi Millet'lle sievemmällä, siistimmällä versiolla samoista naisista. Millet oli seurannut talonpoikia Chaillyssä Barbizonin vieressä, ja hänellä oli luultavasti mielessään myös Raamattu, kohta, jossa Boas antaa Ruutin poimia tähkiä pellollaan ja sitten syödä työmiestensä kanssa. Mutta aiheena on tässä maaseudun köyhyys eikä hurskaus.

Katso nyt uudelleen kolmea asentoa. Ne ovat yksi liike vaiheisiin pilkottuna: vasemmanpuoleinen nainen kurkottaa kortta kohti, hänen vieressään oleva kerää, ja oikeanpuoleinen suoristautuu kourallinen tähkiä kädessään. Se on kokonainen päivä eikä yksi hetki.

Millet myi maalauksen kahdellatuhannella frangilla eräälle herra Binderille L'Isle-Adamista ystävänsä, taiteilija Jules Dupré'n neuvosta. Hän kuoli vuonna 1875, ja hänen maineensa jatkoi tasaista nousuaan ilman häntä. Vuonna 1890 samppanjantuottaja Madame Pommery maksoi maalauksesta kolmesataatuhatta frangia lahjoittaakseen sen Ranskan valtiolle. Saman vuoden 8. toukokuuta se ripustettiin Louvren Salle des États -salin seinälle, ja vuonna 1986 se ylitti joen tähän rakennukseen.

Kohde 5/5 · Taso 0, Manet'n sali

Olympia

Édouard Manet · 1863 · Öljy kankaalle, 130,5 × 191 cm

Huomaa

  • Silmät. Suoraan eteenpäin, silmien korkeudelta, sinuun, vakavalla ilmeellä, joka sulkee oven. Siinä on koko skandaali yhdessä yksityiskohdassa.
  • Vasen käsi, lattea ja suljettu reiden päällä, siinä missä Tizianin Urbinon Venus taivuttaa omansa kutsuvasti.
  • Kultainen rannerengas oikeassa ranteessa. Manet'n veljentytär kertoi, että se oli kuulunut Manet'n äidille ja että medaljongissa oli kihara taiteilijan omista lapsuudenhiuksista.
  • Kissa sängyn jalkopäässä: musta, hereillä, selkä köyryssä, häntä pystyssä, siinä missä Tizian maalasi nukkuvan koiran.
Tekstiversio (3:50)

Hän katsoo sinua. Ei ohitsesi, ei alas, ei siihen epämääräiseen kaukaisuuteen, johon alastonkuvan kuuluu katsoa. Suoraan, silmien korkeudelta, ilmeellä, joka ei anna mitään takaisin. Siinä on skandaali. Kaikki muu tässä maalauksessa on väittelyä tuosta yhdestä ratkaisusta.

Manet sai maalauksen valmiiksi vuonna 1863, mutta asetti sen näytteille vasta vuoden 1865 salongissa, ja kun hän teki niin, Pariisi menetti malttinsa. Kaksi vuotta aiemmin Alexandre Cabanel oli esitellyt Venuksen syntymän, eikä kukaan ollut moittinut siinä mitään. Kunniamitali meni Cabanelille, skandaali Manet'lle. Vuonna 1863 alaston nainen oli täysin hyväksyttävä, kunhan hän oli jumalatar tai jossain miellyttävän kaukana, ja kunhan hän näytti yllättyneeltä eikä poseeraavalta. Tämä nainen ei ole kumpaakaan. Hän on tietty ihminen pariisilaisessa makuuhuoneessa, ja hän näyttää itsensä tarkoituksella.

Maalaus on rakennettu kuuluisan edeltäjän varaan. Manet matkusti Italiaan vuonna 1853 ja kopioi Tizianin Urbinon Venuksen peräti viisi kertaa, ja sommitelma on tässä Tizianin, aina siihen asti, miten tausta jakautuu naisen takana kahtia. Tizianin Venus taivuttaa vasenta kättään kutsuvasti. Tämä vasen käsi on lattea ja suljettu. Ja siinä, mihin Tizian sijoitti nukkuvan koiran uskollisuuden vertauskuvaksi, on musta kissa, hereillä, selkä köyryssä, häntä pystyssä.

Yksityiskohdat osoittavat samaan suuntaan. Olympia oli 1860-luvun Pariisissa prostituoitujen yleinen työnimi, ja nimen keksi luultavasti Manet'n ystävä, kriitikko Zacharie Astruc, jonka säkeet painettiin maalauksen yhteyteen näyttelyluetteloon. Kukkakimppu on kukkakaupasta, ja se tarkoittaa, että asiakas on saapunut. Kimppua pitelevän palvelijattaren mallina oli nainen, joka tunnetaan vain nimellä Laure, ja vuosisadan ajan taidehistorioitsijat kirjoittivat pitkästi valkoisesta hahmosta ja tuskin mainitsivat mustaa. Sängyllä makaava nainen oli yhdeksäntoistavuotias Victorine Meurent, eikä hän ollut pelkkä malli: hänen omia maalauksiaan hyväksyttiin salonkiin vuosina 1876, 1879, 1885 ja 1904.

Kriitikot olivat julmia. Paul de Saint-Victor puhui herra Manet'n ylikypsästä, riistalta haisevasta Olympiasta. Baudelaire ja Zola puolustivat häntä, ja silti kohu musersi hänet. Zolan lause on paras tiivistys, jonka kukaan on keksinyt: kun taiteilijamme antavat meille Venuksia, he korjaavat luontoa, he valehtelevat; Manet kysyi, miksi valehdella, ja esitteli meille aikamme tytön, sellaisen, jonka kohtaa jalkakäytävällä.

Katso valoa ennen kuin jatkat. Michel Foucault huomautti, että se lankeaa naiseen täsmälleen sieltä, missä sinä seisot, joten valokeila ja sinun katseesi ovat yksi ja sama, ja maalaus antaa riisujan roolin sinulle. Sitten oikea ranne: Manet'n veljentyttären Julien mukaan kultainen rannerengas oli kuulunut Manet'n äidille, ja sen medaljongissa oli kihara taiteilijan omista lapsuudenhiuksista.

Loppu on pelastustarina. Kun Manet'n ateljeen teokset myytiin vuonna 1884, skandaali oli yhä niin tuore, että hänen leskensä Suzanne osti maalauksen itse takaisin. Vuonna 1888 John Singer Sargent varoitti Claude Monet'ta, että Suzanne oli taloudellisissa vaikeuksissa ja saattaisi myydä maalauksen amerikkalaiselle, ja Monet keräsi vuoden ajan julkisella keräyksellä ne kaksikymmentätuhatta frangia, joita Suzanne pyysi. Kaksikymmentätuhatta oli halpa hinta: Millet'n maalauksista maksettiin tuolloin seitsemänsataaviisikymmentätuhatta. Louvre ei edelleenkään halunnut maalausta, ja lehdistössä syntynyt väärinkäsitys päättyi siihen, että Manet'n vanhin ystävä, entinen taideministeri, haastoi Monet'n kaksintaisteluun. Kompromissi oli Musée du Luxembourg vuonna 1890. Louvreen maalaus pääsi seitsemäntoista vuotta myöhemmin ja tähän rakennukseen vuonna 1986.

Riippumaton opas · Chiaro

Jokainen teoskyltti tässä rakennuksessa on vain yhden kuvan päässä tarinasta.

Tämä sivu pysähtyy viiteen teokseen. Sovellus ei. Osoita kameralla Degas'n tanssijaa, palaa jugendlasia tai kipsimallia, josta kukaan ei ole kirjoittanut kirjaa, niin Chiaro kertoo, mikä se on ja miksi se on säilytetty, ja jatkaa vastaamista ääneen niin kauan kuin kysyt.

Keitä Renoirin maalauksen ihmiset ovat?Onko tuo tähtikuvio oikealla paikallaan?Miksi Olympia nostatti sellaisen kohun?

Ennen lähtöä

01

Kulkuyhteydet

1 rue de la Légion d'Honneur, 75007 Paris, Seinen vasemmalla rannalla, joen toisella puolella Tuileries'n puistoa vastapäätä. Se, mistä ovesta pääset sisään, vaihtelee rakennustöiden mukaan: 10. maaliskuuta 2026 alkaen aikavarauslippujen sisäänkäynti siirtyi quai Valéry Giscard d'Estaingin puolelle, kun taas etupihan sisäänkäynnistä kulkevat kävijät ilman aikavarausta, etuoikeutetut kävijät ja ryhmät. Toinen vaihe vuonna 2027 siirtää sisäänkäyntejä jälleen, joten tarkista museon oma kävijäsivu käyntipäivänä.

RER C -linjan Musée d'Orsay -asema on museon omassa kellarissa, joten juna pysähtyy suoraan rakennuksen alle. Metrolinja 12 pysähtyy Solférinon asemalla 300 metrin päässä. Batobus-jokilautta pysähtyy Quai de Solférinon laiturissa, ja alueella kulkevat bussit 24, 63, 68, 69, 73, 83, 84 ja 94.

02

Liput

  • Suljettu maanantaisin sekä 1. toukokuuta ja 25. joulukuuta. Muina päivinä museo on auki klo 9.30–18, ja torstai on pitkä päivä: silloin ovet ovat auki iltaan klo 21.45 asti.
  • Varaa aikaikkuna verkosta ennen tuloasi. Ilman aikavarausta tulevien jono on tämän museon pisin asia.
  • Alle 18-vuotiaat pääsevät sisään ilmaiseksi, samoin 18–25-vuotiaat Euroopan unionin asukkaat henkilöllisyystodistusta vastaan. Joka kuun ensimmäinen sunnuntai on ilmainen kaikille, mutta silloinkin on tehtävä varaus.
  • Museota rakennetaan uudelleen kävijöiden ympärillä sulkematta sitä. Sisäänkäynnin ja esplanadin työt kestävät maaliskuusta 2026 kesään 2028, ja tästä erillään pysyviä kokoelmia ripustetaan uudelleen, aikajärjestyksen sijaan teemoittain. Kummassakin tapauksessa teos ei välttämättä ole käyntisi aikaan sillä tasolla, joka tässä mainitaan, ja siksikin tämä sivu kertoo tasot eikä saleja.
  • Teosten valokuvaaminen on ollut sallittua maaliskuusta 2015 lähtien. Ei salamaa, ei jalustoja.
Viralliset liput →
03

Virallinen ääniopas

Orsay vuokraa museossa omaa ääniopastaan lipun hinnan päälle tulevaa maksua vastaan; se kattaa useita satoja teoksia noin kymmenellä kielellä. Tämä sivu ei maksa mitään, kattaa viisi teosta ja näyttää jokaisen sanan äänitteen alla, joten voit lukea tekstin, jos salissa on meteliä.

Virallinen sivusto →

Kysymyksiä

Onko Musée d'Orsayhin olemassa ilmaista ääniopasta?

Tämä sivu on sellainen. Viisi teosta, viisi äänitettä ja jokaisen alla tekstiversio, ylimpänä taso, jolla teos on, eikä mitään asennettavaa. Näiden viiden jälkeen sovellus hoitaa loput: ota kuva siitä, mitä edessäsi on, niin se kertoo juuri siitä.

Paljonko Musée d'Orsayn virallinen ääniopas maksaa?

Museo vuokraa paikan päällä laitteen pääsylipun päälle tulevaa maksua vastaan; se kattaa useita satoja teoksia noin kymmenellä kielellä. Voimassa oleva hinta löytyy osoitteesta musee-orsay.fr. Tämän sivun viisi kohdetta ovat ilmaisia.

Missä Olympia on Musée d'Orsayssa?

Tasolla 0, Manet'lle ja hänen ympärillään 1860-luvulla toimineille taiteilijoille omistetuissa saleissa, samassa kerroksessa kuin Courbet ja Millet. Se, että teos on alhaalla eikä ylhäällä impressionistien kanssa, yllättää monet, mutta tason 0 kokoelmat kattavat ajan vuodesta 1848 aina 1870-luvun alkuun, ja Olympia maalattiin vuonna 1863. Kokoelmia ripustetaan parhaillaan uudelleen, joten kysy infotiskiltä, jos et löydä sitä.

Onko Musée d'Orsay suljettu maanantaisin?

On, joka maanantai sekä 1. toukokuuta ja 25. joulukuuta. Tiistaista sunnuntaihin se aukeaa klo 9.30 ja sulkeutuu klo 18, ja torstaisin se on auki myöhään, klo 21.45 asti.

Paljonko Musée d'Orsayn pääsylippu maksaa?

Alle 18-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi, samoin 18–25-vuotiaat Euroopan unionin asukkaat henkilöllisyystodistusta vastaan. Kuun ensimmäinen sunnuntai on ilmainen kaikille, jotka tekevät varauksen. Aikuisten lipun hinta löytyy osoitteesta musee-orsay.fr, ja samalla kannattaa varata aikaikkuna.

Missä impressionistit ovat Musée d'Orsayssa?

Tasolla 5, rakennuksen ylimmässä osassa katon alla, jossa on myös kaksi tämän sivun viidestä kohteesta. Myös postimpressionistit ovat siellä: van Gogh ja Gauguin siirrettiin vuonna 2019 keskimmäiseltä tasolta tasolle 5, galleriaan, joka nimettiin uudelleen taidehistorioitsija Françoise Cachinin mukaan.

Lisää äänioppaita

Chiaron tekemä. Ei sidoksissa Musée d'Orsayn ylläpitäjään.