Siirry sisältöön

Alte Nationalgalerie · Berliini · Riippumaton opas

Alte Nationalgalerien ääniopas,
viisi kohdetta, ilmaiseksi.

Käynnistä mikä tahansa alla olevista viidestä suoraan tässä välilehdessä. Museon kokoelmissa on lisäksi noin 1 800 maalausta ja 1 500 veistosta, ja Chiaro kertoo jokaisesta, jonka valokuvaat.

Lataa App Storesta

Chiaron tekemä. Ei sidoksissa Alte Nationalgalerien ylläpitäjään.

9:41

Munkki meren rannalla

Alte Nationalgalerie, Berliini

0:00 2:58
Kohde 1/5

Viisi kohdetta · 12 minuuttia kuunneltavaa

Viisi kohdetta, yksi kierros,
siinä järjestyksessä, jossa kuljet.

Tämä Alte Nationalgalerien ääniopas etenee ylimmästä kerroksesta alaspäin, samassa järjestyksessä, jossa museo kertoo oman tarinansa. Kolmannessa näyttelykerroksessa salissa 3.06 on Caspar David Friedrichin kuuluisa pari, munkki rannallaan ja hautajaiset raunioituneessa luostarissa. Kerrosta alempana salissa 2.02 Böcklinin sypressisaari odottaa pääakselilla. Sitten ensimmäinen kerros: Menzelin rautatehdas takimmaisessa hallissa ja Schadowin kaksi prinsessaa sisäänkäynnin lähellä, viimeisenä katseena ulos mennessä. Ääntä on yhteensä noin kaksitoista minuuttia, ja kävelyä portaineen noin kaksikymmentä minuuttia.

Jokainen salinumero on otettu museon kävijöille painamasta pohjapiirroksesta, ja nimet, ajoitukset, mitat ja inventaarionumerot Berliinin valtiollisten museoiden verkkokokoelmasta Wikidataan verrattuina. 28. helmikuuta 2027 asti erityisesittely ”Across Epochs” (”Halki aikakausien”) sijoittaa 1900- ja 2000-luvun teoksia vanhojen joukkoon joka kerroksessa, joten ripustukset voivat muuttua. Jos salin seinällä oleva pieni painettu kyltti ja tämä sivu kertovat eri asiaa, luota kylttiin ja lähetä meille rivi virheestä, jotta voimme korjata sen.

Kohde 1/5 · Kolmas näyttelykerros, sali 3.06 (Caspar David Friedrich)

Munkki meren rannalla

Caspar David Friedrich · 1808–1810 · Öljy kankaalle, 110 × 171,5 cm

Huomaa

  • Jalat. Friedrich maalasi miehen ensin profiiliin kävelemään pitkin rantaa ja käänsi hänet sitten kohti merta, mutta jalat osoittavat yhä vanhaan suuntaan.
  • Kolme vyöhykettä eikä mitään muuta: vaalea dyyni, musta meri ja taivas, joka vie noin kolme neljäsosaa kankaasta. Ei puuta tai venettä johdattamassa katsetta.
  • Pienet valkoiset täplät veden yllä. Friedrich kuvasi lokkeja, jotka kaartelevat miehen ympärillä ja kirkuvat kuin varoittaakseen häntä merestä.
  • Harmaan läpi yläreunan lähellä pilkottava sininen ja taivaan haaleat lämpimät sävyt, jotka palasivat näkyviin, kun vanha lakka poistettiin.
Tekstiversio (2:58)

Anna salille hetki, ennen kuin etsit häntä. Suurin osa kankaasta on taivasta, noin kolme neljäsosaa, ja mies, jota tulit katsomaan, on tumma vedos, joka ei ole peukaloasi korkeampi. Hän seisoo vaalean dyynikaistaleen päässä, edessään musta merivyö. Ei mitään muuta. Ei venettä, ei puuta, ei polkua, joka johdattaisi katseen sisään. Maa, meri ja taivas pinottuina päällekkäin, ja sitten kehys.

Tuo tyhjyys vaati kovaa työtä. Caspar David Friedrich työsti maalausta kaksi vuotta, vuodesta 1808 vuoteen 1810, muutellen sitä ja maalaten sen päälle yhä uudelleen. Infrapunakuvat paljastavat, mitä hän poisti: kaksi laivaa, yhden hahmon kummallakin puolella, sekä kalaverkkojen paaluja rantaviivalla. Itse hahmon hän piirsi ensin profiiliin, kävelemään pitkin rantaa. Friedrich käänsi miehen kasvot vettä kohti, ja jos katsot tarkkaan jalkoja, näet yhä, että mies oli joskus menossa toiseen suuntaan.

Friedrich kuvasi teostaan itse merimaisemaksi, jossa mustapukuinen mies kävelee rannalla ja lokit kirkuvat hänen ympärillään ikään kuin varoittaakseen häntä lähtemästä merelle. Ne pienet valkoiset täplät veden yllä ovat ne lokit.

Hän lähetti maalauksen Berliinin akatemian näyttelyyn syksyllä 1810 yhdessä sen teoksen kanssa, joka nyt riippuu sen vieressä, Luostari tammimetsässä, ja pyysi, että Munkki ripustettaisiin Luostarin yläpuolelle. Berliini ei ollut nähnyt mitään vastaavaa. Goethen mielestä teos oli niin tyhjä, että sitä saattoi katsella vaikka päällään seisten. Heinrich von Kleist, joka muokkasi Clemens Brentanon arvostelua omaan lehteensä, keksi lauseen, joka on jäänyt elämään: koska kuvassa ei ole muuta etualaa kuin kehys, sen katsominen on kuin silmäluomet olisi leikattu pois.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Preussin viisitoistavuotias kruununprinssi pyysi isäänsä ostamaan molemmat maalaukset, ja kuningas Fredrik Vilhelm kolmas, jonka kukkaron sota oli tyhjentänyt, maksoi parista 450 taaleria. Pojasta tuli Fredrik Vilhelm neljäs, kuningas, jonka oma idea antoi tälle museolle sen muodon, temppelin korkealla jalustalla. Hän on se ratsastaja ulkoportaiden yläpäässä.

Kun Friedrich kuoli vuonna 1840, hänet unohdettiin lähes tyystin. Juuri tämä museo toi hänet takaisin, kun sen vuoden 1906 satavuotisnäyttelyssä oli esillä kolmekymmentäviisi hänen maalaustaan.

Katso nyt ylös taivaalle. Vuosikymmenten ajan kangas oli usean kellastuneen lakkakerroksen alla, joka muutti kaiken himmeän latteaksi harmaaksi. Konservaattorit poistivat ne vuodesta 2013 vuoteen 2016, ja siitä lähtien maalaus on ollut kirkkaampi: pilvissä näkyy haaleita lämpimiä, punertavia sävyjä, ja yläreunan lähellä sininen murtautuu esiin. Mark Rothko, Gerhard Richter ja Gotthard Graubner viittasivat kaikki tähän maalaukseen. Harmaata, joka sulkeutuu silmien korkeudella, sinistä, joka aukeaa korkealla, ja yksi pieni mies hiekalla niiden välissä.

Kohde 2/5 · Kolmas näyttelykerros, sali 3.06 (Caspar David Friedrich), Munkki meren rannalla -teoksen vieressä

Luostari tammimetsässä

Caspar David Friedrich · 1809–1810 · Öljy kankaalle, 110,4 × 171 cm

Huomaa

  • Kaksi pientä valoa rauniun oviaukossa, alttarilla krusifiksin takana. Ne ovat maalauksen ainoat valot.
  • Vastakaivettu hauta avoinna lumessa alareunassa.
  • Ohut kuunsirppi korkealla oikealla, juuri kuten Friedrich kirjeessään lupasi.
  • Arkkua porttia kohti kantava munkkien kulkue, pieni ja tumma lunta vasten.
Tekstiversio (2:04)

Käänny parikuvan puoleen, ja päivänvalo on poissa. Aurinko on jo laskenut, sumu lepää maan yllä, ja siitä kohoaa paljaiden, katkenneiden tammien keskeltä se, mitä goottilaisesta kirkosta on jäljellä. Yllä kaartuu ohut kuunsirppi.

Friedrich tiesi tarkalleen, mitä tavoitteli. Eräässä kirjeessään hän kertoi työstävänsä suurta maalausta, jossa hän aikoi kuvata haudan ja tulevaisuuden salaisuuden: goottilaisen kirkon rauniot ikivanhojen tammien keskellä, hautoja lumen alla, iltatähden ja kuun ensimmäisen neljänneksen sekä sakean sumun, jossa muodot käyvät sitä epämääräisemmiksi, mitä lähemmäs maata ne tulevat. Se on tämä kangas, lähes rivi riviltä.

Hän maalasi sen Munkin pariksi, ja ne ovat pysyneet yhdessä siitä asti. Berliinin akatemiassa vuonna 1810 ne riippuivat päällekkäin, Munkki ylempänä, ja kuningas osti molemmat teini-ikäisen poikansa pyynnöstä. Yksi tulkinta on elänyt pitkään: ensin mies rannalla, sitten hänen hautajaisensa. Se on tulkinta, ei tosiasia.

Katso kuvan alareunaa. Munkkien kulkue kantaa arkkua lumisen hautausmaan halki kohti porttia, ja heidän edessään on lumessa avoin, vastakaivettu hauta. Katso nyt itse portin sisään. Ristiinnaulitun takana alttarilla palaa kaksi pientä valopistettä. Mikään muu maalauksessa ei säteile valoa.

Raunio on todellinen, ainakin suunnilleen. Friedrich otti suuren ikkunan Eldenan luostarista Greifswaldin läheltä ja paransi sitä: hän jätti kiviset koristeristikot pois ja sijoitti länsiseinään portaalin. Noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin Eldenan todellista raunioita muokattiin, kunnes se muistutti kovasti Friedrichin keksimää, luultavasti kruununprinssin tuella. Prinssi oli silloin omistanut tämän maalauksen jo kaksi vuosikymmentä.

Friedrichin ystävä, taidemaalari Carl Gustav Carus, kutsui sitä ehkä syvällisimmäksi runolliseksi teokseksi koko uudemmassa maisemamaalauksessa. Se on myös hauras. Molemmat maalaukset on tehty yhtenä tai kahtena hyvin ohuena kerroksena hienolle kankaalle, ja vuoteen 1900 mennessä ne olivat surkeassa kunnossa. Se, mitä näet tänään, on tulosta samasta restauroinnista, joka kirkasti Munkin: kaksi kangasta jälleen rinnakkain, ranta ja hautajaiset.

Kohde 3/5 · Toinen näyttelykerros, sali 2.02 (Roomassa työskennelleet saksalaiset)

Kuolleiden saari

Arnold Böcklin · 1883 · Öljy puulle, 80 × 150 cm

Huomaa

  • Nimikirjaimet A. B. hakattuina hautakammion yläpuolelle oikeanpuoleiseen kallioon. Böcklin lisäsi ne ensimmäisen kerran tähän versioon.
  • Valkoiseen kääriytynyt hahmo seisomassa keulassa valkoisen, köynnöksin koristellun arkun vieressä.
  • Symmetria. Portaat vievät katseen keskelle, sitten sypressit sulkeutuvat, etkä koskaan näe sisään.
Tekstiversio (2:19)

Kerrosta alempana tunnelma pysyy synkkänä, mutta valo vaihtuu täysin. Kallioinen saari kohoaa tyynestä, lasimaisesta vedestä, jyrkänteiden ympäröimänä ja täynnä korkeita mustia sypressejä. Vene liukuu kohti kivistä laituria. Soutaja istuu perässä, ja keulassa seisoo kokonaan valkoiseen kääriytynyt hahmo valkoisen, köynnöksin koristellun arkun vieressä.

Arnold Böcklin ei koskaan kutsunut teosta Kuolleiden saareksi. Keväällä 1880 nuori leski nimeltä Marie Berna pyysi häneltä Firenzen-ateljeessa maalausta, jonka ääressä voisi uneksia, ja ensimmäiset versiot syntyivät tuosta pyynnöstä. Nimi tuli myöhemmin, hänen taidekauppiaaltaan Fritz Gurlittilta. Gurlitt tilasi tämän maalauksen vuonna 1883, kolmannen viidestä versiosta, ja teetti siitä sitten Max Klingerillä etsauksen. Juuri tämä versio, monistettuna vedoksina ja valokuvina, teki aiheesta kuuluisan. Vladimir Nabokov kirjoitti, että jäljennös löytyi jokaisesta berliiniläiskodista. Sigmund Freudilla oli sellainen työhuoneessaan.

Missä saari on? Kukaan ei tiedä varmasti. Böcklin oli viettänyt syksyn 1879 Ischialla, jossa pienellä saarella aivan rannan tuntumassa seisoo linna, ja se näkymä saattoi jäädä hänen mieleensä. Kuolema ei myöskään ollut koskaan kaukana hänen ajatuksistaan. Hän menetti neljästätoista lapsestaan kahdeksan.

Katso nyt oikeanpuoleista jyrkännettä, kallioon hakattuja hautakammioita. Tästä versiosta alkaen yhdessä niistä on taiteilijan nimikirjaimet, A. B. Böcklin antoi itselleen haudan omalla saarellaan.

Juuri tämän maalauksen myöhempi elämä on synkempää kuin mikään siinä. Sen osti 1930-luvulla Adolf Hitler, joka ihaili Böckliniä. Hän ripusti sen vuoristotaloonsa Berghofiin ja vuodesta 1940 alkaen Uuteen valtakunnankansliaan täällä Berliinissä. Nationalgalerie hankki sen vuonna 1980.

Vielä yksi ihailija, onnellisempi. Sergei Rahmaninov sävelsi sinfonisen runonsa Kuolleiden saari vuonna 1909 nähtyään mustavalkoisen jäljennöksen ja sanoi, että jos hän olisi nähnyt alkuperäisen värillisenä, hän ei luultavasti olisi kirjoittanut musiikkia lainkaan. Astu siis askel taaksepäin ja katso värejä, jotka häneltä jäivät näkemättä: taivaan mustelmanvioletti, ruoste ja sammal vaalealla kalliolla ja yksi valkoinen hahmo tummassa veneessä.

Kohde 4/5 · Ensimmäinen näyttelykerros, Menzelin salit takimmaisessa poikkihallissa ja apsiksessa

Valssaamo (Nykyajan kykloopit)

Adolph Menzel · 1872–1875 · Öljy kankaalle, 158 × 254 cm

Huomaa

  • Signeeraus vasemmassa alakulmassa: Adolph Menzel, Berlin, 1875.
  • Nuori nainen ruokakorin kanssa oikealla alhaalla, väkijoukon ainoat kasvot, jotka katsovat takaisin sinuun.
  • Vyötäröön asti riisuutuneet miehet peseytymässä vasemmassa reunassa, vuoro jo päättynyt.
  • Valkohehkuinen harkko rautavaunussa keskellä, menossa juuri ensimmäisen telan alle muuttuakseen rautatiekiskoksi.
Tekstiversio (2:19)

Laskeudu ensimmäiseen kerrokseen, ja yhdeksästoista vuosisata muuttuu yhtäkkiä äänekkääksi. Katso kankaan keskelle: rautaharkko niin kuuma, että se on muuttunut valkoiseksi, rautavaunun päällä, jota miehet kallistavat syöttääkseen sen valssaimen ensimmäisen telan alle. Muutaman minuutin kuluttua siitä on tullut rautatiekisko.

Adolph Menzel kuvasi kohtauksen itse tekstissä, jonka hän kirjoitti Nationalgalerien luetteloon huhtikuussa 1879, insinöörin tarkkuudella: hehkuva möhkäle suoraan uunista, kolme miestä ohjaa sitä pihdeillä teloihin, ja kolme muuta odottaa vastakkaisella puolella valmiina ottamaan sen kiinni ja lähettämään takaisin seuraavan uran läpi.

Saadakseen kaiken oikein hän matkusti loppukesällä 1872 Königshütteen Ylä-Sleesiaan, yhdelle aikansa suurista rautatehtaista. Hän luki tekniikan kirjoja, piirsi koneet ja työkalut ja ennen kaikkea piirsi liikkuvia ihmisiä, yhä uudestaan. Yli sata hänen lyijykynäluonnostaan tätä yhtä maalausta varten on säilynyt Berliinin grafiikkakokoelmassa, Kupferstichkabinettissa.

Radikaaliksi sen teki koko. Näin suuri kangas, puolitoista metriä korkea ja kaksi ja puoli leveä, oli historiamaalauksen formaatti: kuninkaita, taisteluita, pyhimyksiä. Menzel antoi sen tehdastyöläisten vuorolle, eikä kukaan muu Euroopassa ollut vielä maalannut konetyötä sellaisessa mittakaavassa.

Etsi nyt tarinan reunat. Vasemmalla vyötäröön asti riisuutuneet miehet peseytyvät vuoronsa päätteeksi. Oikealla alhaalla uupuneet työläiset syövät ateriaa, jonka nuori nainen on tuonut korissa, ja nainen on yli neljänkymmenen hengen joukossa ainoa, joka näyttää katsovan suoraan sinuun. Ylhäällä usvassa knallipäinen mies kaupunkivaatteissa kävelee hallin läpi kädet selän takana, samalla kun kaikki muut ponnistelevat. Menzel kutsui häntä kapellimestariksi.

Pankkiiri Adolph von Liebermann osti maalauksen vuonna 1875 hintaan 11 000 taaleria. Muutamassa kuukaudessa hän oli konkurssissa, ja Nationalgalerie maksoi teoksesta 30 000. Vuonna 1878 se lähti Pariisiin maailmannäyttelyyn. Mahtipontinen lisänimi Nykyajan kykloopit, jumalten jättiläisseppien mukaan, ei ollut Menzelin keksintö.

Ennen kuin lähdet, katso alas vasempaan alakulmaan, johon hän kirjoitti nimensä ja kertoi, missä ja milloin työ valmistui: Adolph Menzel, Berliini, 1875.

Kohde 5/5 · Ensimmäinen näyttelykerros, sali 1.01 (Klassismin kuvanveisto)

Prinsessaryhmä

Johann Gottfried Schadow · 1795–1797 · Carraran marmori, luonnollinen koko

Huomaa

  • Louisen leuan ja kaulan ympärille sidottu kapea liina. Se kätki turvotuksen ja aloitti muodin.
  • Kaksi sisarta nojaamassa toisiinsa syleilyssä, vanhempi hieman edempänä.
  • Selkäpuoli. Schadow veisti sen yhtä huolellisesti kuin etupuolen, vaikka veistos seisoi vuosikymmenet seinää vasten työnnettynä.
Tekstiversio (2:15)

Kaksi nuorta naista nojaa toisiinsa käsivarret toistensa ympärillä, kuin he olisivat pysähtyneet kesken keskustelun. Vasemmanpuoleinen, hieman edempänä, on Louise, Preussin kruununprinsessa. Häneen nojaava on hänen nuorempi sisarensa Friederike.

Jouluna 1793 sisarukset avioituivat Berliinin linnassa kahden preussilaisen veljeksen kanssa, kahden päivän välein. He olivat seitsemäntoista- ja viisitoistavuotiaita. Kuningas Fredrik Vilhelm toinen ihastui uusiin miniöihinsä niin, että tilasi heistä muotokuvan Johann Gottfried Schadowilta, joka johti hovin kuvanveistämöä. Ensin tulivat savibystit, sitten luonnollista kokoa oleva kipsiryhmä, joka ihastutti akatemian näyttelyssä vuonna 1795, ja sitten tämä marmori. Schadow pyysi 5 000 taaleria kahdeksastatoista kuukaudesta työtä ja valkoisesta Carraran kivestä. Veistotyön teki käsityöläinen nimeltä Claude Goussaut, ja teos valmistui heinäkuun kahdentenatoista päivänä vuonna 1797.

Katso Louisen leukaa. Kapea liina on sidottu hänen päänsä ja kaulansa ympäri. Schadow kertoi, että se peitti kaulassa olleen turvotuksen, joka myöhemmin laski. Berliiniä ei syy kiinnostanut. Nauhasta tuli muoti lähes heti, ja vuosisadan loppuun asti se oli merkki, josta Louisen tunnisti lähes jokaisessa hänestä tehdyssä kuvassa.

Asetelma on protokollaa, ei sattumaa. Louise, vanhempi ja arvoltaan korkeampi, on kunniapaikalla, ja Friederike seisoo hieman taempana.

Sitten tarina kääntyy. Vanha kuningas kuoli pian marmorin esittelyn jälkeen, ja hänen poikansa, Louisen puoliso, nyt kuningas Fredrik Vilhelm kolmas, ei pitänyt siitä lainkaan. Hänen arvionsa mahtui kahteen saksankieliseen sanaan, Mir fatal, suunnilleen: minusta se on kamala. Liian luonnollinen, ei kuninkaallista arvokkuutta, nuoret vartalot liian näkyvissä laskosten alla. Kolmen vuoden empimisen jälkeen hän määräsi sen vietäväksi linnan vierashuoneeseen, tiiviisti seinää vasten. Noin yhdeksäänkymmeneen vuoteen tuskin kukaan näki sitä, saati sen selkäpuolta, jonka Schadow oli veistänyt yhtä huolellisesti kuin etupuolen.

Veistos selvisi toisesta maailmansodasta Berliinin tuomiokirkon holvikellareissa. Alkuperäistä pidetään nyt liian hauraana matkustamaan, joten tämä sali on ainoa paikka nähdä se; Berliinin posliinitehdas valmistaa yhä pientä kopiota, joka on viisikymmentäviisi senttiä korkea ja koottu kahdeksastakymmenestäkahdeksasta osasta. Tässä, täysikokoisina ja marmorisina, ovat kaksi sisarta matkalla museon ovelle, ja toisella heistä on huivi kaulassa.

Riippumaton opas · Chiaro

Osoita Chiarolla mitä tahansa Alte Nationalgaleriessa.

Kävelymme päättyy Schadowin sisaruksiin, mutta rakennuksessa on kolme kerrosta romantikkoja, impressionisteja ja berliiniläisiä realisteja. Kuvaa Monet, Liebermann tai muotokuva, josta et ole koskaan kuullut: Chiaro tunnistaa teoksen kuvasta, kertoo, kuka sen maalasi ja miksi sillä on merkitystä, ja on tukenasi, mitä sitten haluatkin kysyä seuraavaksi, siveltimenjäljestä, mallista tai kehyksestä.

Miksi Friedrich maalasi laivat pois?Kenen nimikirjaimet saaressa on?Miksi kuningas inhosi veistosta?

Ennen lähtöä

01

Kulkuyhteydet

Bodestraße, 10178 Berliini, Museosaarella. Kävijät menevät sisään Bodestraßen puolelta; rakennus on korotettu temppeli, jonka ulkoportaiden yläpäässä on Fredrik Vilhelm IV ratsailla. Pyörätuolilla pääsee liikkumaan vain osittain.

Lähin U-Bahn-asema on Museumsinsel linjalla U5. S-Bahnilla jää pois Hackescher Marktilla (S3, S5, S7, S9) tai Friedrichstraßella. Raitiovaunut pysähtyvät Am Kupfergrabenin ja Hackescher Marktin pysäkeillä.

02

Liput

  • Maanantaisin rakennus on kiinni; tiistaista sunnuntaihin se on auki kymmenestä kuuteen. Juhlapyhinä noudatetaan yleensä sunnuntain aukioloa, mutta saaren museot ovat kaikki kiinni 24. joulukuuta ja jälleen 31. joulukuuta 2026, ja uudenvuodenpäivänä 2027 ne avautuvat keskipäivällä.
  • Kummassakaan lipussa ei ole aikaikkunaa: kumpikin käy mihin tahansa aikaan siihen painettuna päivänä. Nykyinen ”Across Epochs + Alte Nationalgalerie” -lippu maksaa 16 euroa (alennettu 8); Museosaaren lippu, 24 euroa (alennettu 12), avaa sinä päivänä jokaisen saaren museon ja näyttelyn. Museo itse neuvoo varaamaan verkossa, enintään neljä viikkoa etukäteen, mieluummin kuin jonottamaan kassalla.
  • Alle 18-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi. Valokuvaaminen on yleensä sallittua; pientä laukkua suuremmat tavarat (yli 30 × 20 × 10 cm) jätetään vaatesäilytykseen.
  • Aloita ylimmästä kerroksesta. Museon kronologinen reitti alkaa sieltä romantikoista, ja niin alkaa tämäkin kävely.
Viralliset liput →
03

Virallinen ääniopas

Berliinin valtiolliset museot tarjoavat tässä rakennuksessa oman ääniopastuksensa ja julkaisevat erillisen Alte Nationalgalerie -sovelluksen. Chiarolla ei ole yhteyttä kumpaankaan. Valitsimme viisi teosta, äänitimme jokaisesta raidan ja julkaisimme koko tekstit tällä sivulla maksutta; muissa kolmessa kerroksessa Chiaro-sovellus jatkaa puhelimesi kameran avulla.

Virallinen sivusto →

Kysymyksiä

Onko Alte Nationalgaleriella ilmaista ääniopasta?

On, tämä sivu: viisi kohdetta äänitteineen ja täysine teksteineen, jotka toimivat puhelimen selaimessa ilman mitään asennettavaa. Valtiolliset museot tarjoavat myös oman ääniopastuksensa ja Alte Nationalgalerie -sovelluksen, jotka ovat meistä erillinen asia. Näiden viiden teoksen jälkeen Chiaro-sovellus kertoo mistä tahansa, mihin suuntaat kameran.

Paljonko Alte Nationalgalerien virallinen ääniopas maksaa?

Virallisia vaihtoehtoja on kaksi: valtiollisten museoiden oma ääniopastus tähän rakennukseen ja erillinen Alte Nationalgalerie -sovellus puhelimeesi. Ovella maksat lipun, jota museo myy nimellä ”Across Epochs + Alte Nationalgalerie”, täysihintaisena 16 euroa tai alennettuna 8.

Missä Munkki meren rannalla on Alte Nationalgaleriessa?

Kolmannessa kerroksessa, salissa 3.06, joka on omistettu Caspar David Friedrichille, rinnakkain parinsa Luostari tammimetsässä kanssa. Museon kronologinen reitti alkaa tuosta kerroksesta, joten se on yksi ensimmäisistä saleista, joihin tulet.

Onko Alte Nationalgalerie kiinni maanantaisin?

On, se on suljettu joka maanantai; tiistaista sunnuntaihin ovet ovat auki kello 10.00–18.00. Tänä talvena koko saari on kiinni 24. joulukuuta ja 31. joulukuuta 2026, ja 1. tammikuuta 2027 aukeaminen siirtyy keskipäivään, ja ovet sulkeutuvat tavalliseen tapaan kello 18.00.

Kannattaako Museosaaren lippu?

Jos käyt samana päivänä toisessakin saaren museossa, meidän neuvomme on kyllä. Se maksaa 24 euroa, alennettuna 12, ja kattaa jokaisen saaren museon ja näyttelyn yhden päivän ajan, kun taas lippu, jota museo myy nimellä ”Across Epochs + Alte Nationalgalerie”, maksaa 16 euroa.

Kuinka kauan tämä kävely kestää?

Noin kaksitoista minuuttia äänitteitä ja lisäksi parikymmentä minuuttia kävelyä kolmannesta kerroksesta alas ensimmäiseen. Varaa enemmän aikaa, jos Friedrichin sali pitää sinut otteessaan, kuten sillä on tapana.

Lisää äänioppaita

Chiaron tekemä. Ei sidoksissa Alte Nationalgalerien ylläpitäjään.