Siirry sisältöön

Smithsonianin luonnontieteellinen museo · Washington · Riippumaton opas

Smithsonianin luonnontieteellisen museon ääniopas,
viisi kohdetta, ilmaiseksi.

Viisi kerrottua kohdetta, jotka alkavat soida selaimessasi, ja ensimmäinen odottaa norsun luona. Museossa on yli 148 miljoonaa näytettä; olipa edessäsi mikä tahansa niistä, Chiaro kertoo sen tarinan valokuvan perusteella.

Lataa App Storesta

Chiaron tekemä. Ei sidoksissa Smithsonianin luonnontieteellisen museon ylläpitäjään.

9:41

Henry, afrikkalainen savanninorsu

Smithsonianin luonnontieteellinen museo, Washington

0:00 2:33
Kohde 1/5

Viisi kohdetta · 13 minuuttia kuunneltavaa

Viisi kohdetta, yksi kierros,
siinä järjestyksessä, jossa kuljet.

Tämä Smithsonianin luonnontieteellisen museon ääniopas alkaa kupolin alta, savanninorsu Henryn luota Rotundasta kerroksesta 1, joka on Mallin puoleisen sisäänkäynnin taso. Sieltä mennään Sant Ocean Halliin jättiläiskalmarin luo ja edelleen Deep Time -fossiilisaliin, jossa T. rex painaa triceratopsinsa maahan. Sitten noustaan kerrokseen 2, Hall of Geology, Gems, and Minerals -saliin, katsomaan turkoosidiadeemia, jonka Napoleon antoi toiselle vaimolleen, ja lopetetaan viereiseen huoneeseen Hope-timantin eteen. Paina toistoa viisi kertaa, niin saat kolmetoista minuuttia kerrontaa; portaiden ja vitriinien ääressä pysähtelyn kanssa varaa tunti.

Jokaisella tämän sivun tiedolla on kaksi lähdettä: Smithsonianin oma aineisto eli museon näyttelysivut, GeoGallery-tietokannan jalokivikortit ja Smithsonian-lehti, sekä yksi ulkopuolinen lähde. Näytteitä siirretään, puhdistetaan ja lähetetään laboratorioon, joten viimeinen sana on vitriinin vieressä olevalla kyltillä: jos se ja tämä sivu ovat eri mieltä, usko kylttiä ja kerro meille.

Kohde 1/5 · Rotunda, kerros 1

Henry, afrikkalainen savanninorsu

Savanninorsukoiras, ammuttu Angolassa vuonna 1955; täyttäjät: Smithsonianin William Brown ja Norman Deaton · Ammuttu 1955, esillä vuodesta 1959 · Täytetty nahka, korkeus 13 jalkaa (noin 4 m), 11 tonnia

Huomaa

  • Asento. Kärsä ylhäällä, korvat levällään: täyttäjä tutki eläviä norsuja ja asetti tämän reippaaseen käyntiin.
  • Ihon rypyt. Niihin kertyy pölyä, ja halkeamat täytettiin vuonna 2015 käsin sävytetyllä mehiläisvahalla.
  • Jalustan ympärillä: pieni dioraama norsuista juomapaikalla sekä laitonta norsunluuta, jonka Yhdysvaltain kala- ja villieläinvirasto takavarikoi.
Tekstiversio (2:33)

Asetu jalustan viereen ja katso ylös. Kärsä on koholla, korvat levitettyinä niin leveälle kuin ne vain menevät, ja koko eläin tuntuu nojaavan eteenpäin askeleeseen. Se on tarkoituksellista. William Brown, Smithsonianin päätäyttäjä 1950-luvulla, tarkkaili ensin, miten norsut oikeasti liikkuvat, ennen kuin rakensi tämän täytetyn norsun, ja asetti sen reippaaseen käyntiin, kärsä nostettuna ja korvat viuhkana. Se painaa yksitoista tonnia, on kolmetoista jalkaa korkea, ja vuodesta 1959 se on ollut ensimmäinen asia, jonka kävijät tässä Rotundassa näkevät.

Norsu oli koiras, afrikkalainen savanninorsu. Unkarissa syntynyt insinööri ja suurriistanmetsästäjä Josef Fénykövi jäljitti sen ja ampui sen kolmantenatoista marraskuuta 1955 Cuando-joen seudulla Kaakkois-Angolassa. Fénykövi mittasi norsun ja piirsi mitat luonnokseen, ja tuo luonnos, joka on yhä Smithsonianin arkistossa, oli se, minkä pohjalta täyttäjät työskentelivät.

Washingtoniin saapui oikeastaan vain nahka, kaikkiaan kaksi tonnia. Parkitsija kaapi ja liotti sitä, kunnes se oli tarpeeksi ohut ja taipuisa työstettäväksi, ja Brown ja hänen kollegansa Norman Deaton pingottivat sen runkoon. Kuudentena maaliskuuta 1959 valmis norsu paljastettiin tässä, kunniapaikalla Rotundan keskellä, ja sillä hetkellä se oli suurin missään museossa esillä ollut maanisäkäs. Sitä kutsutaan joskus Fénykövin norsuksi nahan lahjoittaneen miehen mukaan, mutta melkein kaikki, museo mukaan lukien, kutsuvat sitä Henryksi.

Katso nyt ihoa läheltä. Juuri noihin syviin ryppyihin pöly kerääntyy, kun ohi kävelee yli neljä miljoonaa ihmistä vuodessa. Vuonna 2015 ryhmä puhdisti norsun kärsästä hännänpäähän, paikkasi jokaisen halkeaman käsin sävytetyllä mehiläisvahalla ja rakensi sille jalustan, jonka vieressä seisot ja jonka kylkeen on upotettu infotiski. Tammikuussa 2025 sama konservaattori, kuvanveistäjä ja täyttäjä Paul Rhymer, palasi pienen ryhmän kanssa kahdeksi yöksi. Yksi porukka puhalsi pölyä Henryn selästä tikkailta ja nostimilta, toiset seisoivat alhaalla pölynimurien kanssa ottamassa sen talteen, ja sen jälkeen jokainen poimu käytiin läpi pehmeillä harjoilla.

Ennen kuin jatkat, kierrä kerran jalustan ympäri. Siellä on pienoisdioraama savanninorsuista juomassa vesikuopalla, norsujen ja niiden esi-isien sukupuu sekä vitriini, jossa on Yhdysvaltain kala- ja villieläinviraston takavarikoimaa laitonta norsunluuta. Museon omat kirjoittajat kutsuvat Henryä maailman suurimmaksi täytetyksi norsuksi, ja viimeisimmän puhdistuksen jälkeen Rhymerin arvio lähes seitsemänkymmentä vuotta esillä olleesta nahasta oli kaksi sanaa: erinomaisessa kunnossa.

Kohde 2/5 · Sant Ocean Hall, kerros 1

Jättiläiskalmarinaaras

Architeuthis dux, naaras, joka jäi kalastajan verkkoon Espanjan rannikolla vuonna 2005 · Pyydetty 2005, esillä vuodesta 2008 · Säilötty näyte, nykyään 25 jalkaa (7,6 m) pitkä; pyydettäessä 36 jalkaa

Huomaa

  • Kaksi pyyntilonkeroa, paljon käsivarsia pidemmät. Pyydettäessä ne olivat 22 jalkaa sen 36 jalasta.
  • Imukuppirykelmät lonkeroiden kärjissä; jättiläiskalmari käyttää niitä sekä saaliiseen että saalistajiin.
  • Koiras. Se tuli Espanjasta samalla lennolla ja on pienempi, koska jättiläiskalmarinaaraat kasvavat koiraita suuremmiksi.
Tekstiversio (2:41)

Suurin osa siitä, mitä katsot, on käsivarsia ja lonkeroita. Ruumis on toisen pään vaalea putki, ja kaikki muu jatkuu siitä poispäin: ensin käsivarret ja sitten kaksi paljon pidempää pyyntilonkeroa, joiden päissä on imukuppirykelmiä. Kun kalmari nostettiin vedestä, se oli kolmekymmentäkuusi jalkaa eli noin yksitoista metriä pitkä, ja niistä kaksikymmentäkaksi jalkaa oli kahden pyyntilonkeron mittaa. Säilöntäaine on sittemmin kutistanut sitä. Nyt se on noin kaksikymmentäviisi jalkaa, seitsemän ja puoli metriä, ja silti juuri sen ympärille ihmiset tässä salissa tungeksivat.

Se on täällä, koska museo rakensi vuonna 2005 uutta merisalia ja halusi sen sydämeksi jättiläiskalmarin. Siihen aikaan näitä eläimiä oli nähty elävinä vain pari kertaa ja vilaukselta, ja suurin osa tutkijoiden tiedoista tuli rikkinäisistä palasista, joita oli löydetty kaskelottien vatsasta tai mätänemästä rannoilta. Smithsonianin oma näyte oli yksi niistä: runneltu naaras, joka huuhtoutui 1980-luvulla Plum Islandin rantaan Massachusettsissa. Eläintieteilijä Clyde Roper ajoi sen itse Washingtoniin, joutui matkalla poliisin pysäyttämäksi ja selvisi ilman sakkoja kertomalla poliisille matkustajastaan.

Sitten tuli viesti Espanjasta. Kalastaja oli löytänyt verkoistaan jättiläiskalmarinaaraan, ja espanjalainen meritutkimusryhmä suostui lähettämään sen yhdessä pienemmän, muutamaa päivää aiemmin pyydetyn koiraan kanssa. Ongelma oli saada ne Atlantin yli. Molemmat lilluivat sadoissa gallonoissa formaliinia, eikä yksikään lentoyhtiö suostunut koskemaan siihen. Joku museossa vitsaili, että Vapauttakaa Willy -elokuvan miekkavalaskin oli siirretty rahtikoneella, joten mikseipä soitettaisi laivastolle. Joku soitti. Espanjalainen tutkija Ángel Guerra ajoi kalmarit seitsemän tuntia Asturiasta laivastotukikohtaan, saapui perille neljäntenä heinäkuuta, löysi portit kiinni amerikkalaisen juhlapäivän vuoksi ja vietti yön kalmarien kanssa parkkipaikalla. Seuraavana aamuna ne lensivät Yhdysvaltain ilmavoimien rahtikoneella. Lasti matkusti lempinimellä VIS, englannin sanoista Very Important Squid, erittäin tärkeä kalmari, VIP:n malliin.

Viikkoja ennen kuin sali avattiin syyskuussa 2008, ryhmä laski formaliinin pois ja siirsi molemmat näytteet uuteen, kokeelliseen säilöntäaineeseen. Niiden ensimmäinen vierailija oli presidentti George W. Bush. Projektipäällikön mukaan Bushin mielestä operaatio Calamari, kuten museo hanketta kutsui, oli hauskinta, mitä hän oli koskaan kuullut.

Jokainen jättiläiskalmari jokaisessa valtameressä kuuluu samaan ainoaan lajiin kuin tämä naaras, Architeuthis dux. Sen silmät olivat eläessään ruokalautasen kokoiset, eläinkunnan suurimmat, ja niillä se erotti kaskelotin lähestyvän lähes neljänsadan jalan päästä. Ja jos olet joskus miettinyt: Roper on ratkaissut asian. Jättiläiskalmari maistuu sietämättömän kitkerältä.

Kohde 3/5 · David H. Koch Hall of Fossils – Deep Time, kerros 1

Kansakunnan T. rex

Tyrannosaurus rex Montanasta; löytäjä Kathy Wankel, 1988; lainassa Yhdysvaltain armeijan pioneerijoukoilta (U.S. Army Corps of Engineers) · Noin 66 miljoonaa vuotta vanha; pystytetty 2019 · Fossiililuuranko valukappalein täydennettynä, noin 40 jalkaa pitkä ja 15 jalkaa korkea

Huomaa

  • Eturaajat. Lyhyet, mutta paksut kohdista, joihin lihakset kiinnittyivät. Tämä oli ensimmäinen luuranko, joka oli tarpeeksi täydellinen näyttämään, miten lyhyet ne todella olivat.
  • Yksi jalka painaa triceratopsia maahan, kun leuat vääntävät sen päätä irti kaulasta. Yksikään museo ei ollut aiemmin asettanut näitä kahta suoraan taisteluun.
  • Triceratopsin katkennut sarvi ja murtuneet kylkiluut, jotka lisättiin näyttämään hyökkäyksen voima.
Tekstiversio (2:31)

Katso, miten se on tasapainossa. Vartalo on vaakasuorassa maan yllä, häntä ojentuu suorana taaksepäin vastapainona, yksi jalka on painettu triceratopsin kylkeen, ja leuat vääntävät uhrin päätä irti kaulasta. Kuonosta hännänpäähän sillä on mittaa noin neljäkymmentä jalkaa ja korkeutta viisitoista jalkaa, ja koko sali rakennettiin uudelleen sen ympärille.

Vuonna 1988, Yhdysvaltain työn päivän eli Labor Dayn viikonloppuna, karjatilallinen Kathy Wankel oli perheensä kanssa luita etsimässä Fort Peckin tekojärven lähellä Montanassa, kun hän huomasi fossiilin pistävän esiin maasta, jonka kesä oli paahtanut betonin kovaksi. Hän ja hänen miehensä Tom kaivoivat esiin osan lapaluuta ja eturaajan ja veivät ne Museum of the Rockiesiin Bozemaniin, jossa paleontologi Jack Horner kertoi heille, mitä he olivat löytäneet: Tyrannosaurus rexin. Luuranko osoittautui noin kahdeksankymmentäviisiprosenttisesti täydelliseksi, ja siinä oli jotain, mitä kukaan ei ollut ennen nähnyt: kokonainen T. rexin eturaaja.

Katso nyt noita eturaajoja. Ne ovat kuuluisan lyhyet, ja tämä oli ensimmäinen luuranko, joka oli tarpeeksi täydellinen näyttämään, kuinka lyhyet tarkalleen. Luissa on kuitenkin suuret lihasten kiinnityskohdat, joten raajat olivat vahvat. Luiden sisällä olevat kasvurenkaat, joita luetaan kuin puun vuosirenkaita, kertovat, että eläin oli kuollessaan noin kahdeksantoistavuotias.

Maa, josta se löytyi, kuuluu Yhdysvaltain armeijan pioneerijoukoille, ja siksi luuranko on liittovaltion omaisuutta. Vuonna 2013 pioneerijoukot lainasivat sen Smithsonianille viideksikymmeneksi vuodeksi. Saman syksyn liittovaltion hallinnon sulku piti sen vielä Montanassa. Lopulta se saapui huhtikuussa 2014: seitsemän tonnia fossiileja, kahdentuhannen mailin matkan FedExin kuorma-auton lavalla. Sen jälkeen se lähti Research Casting Internationalille Ontarioon, jossa jokainen luu sai oman metallisen kehdon, jonka voi ruuvata irti, joten tutkijat voivat yhä ottaa luun alas ja tutkia sitä.

Oikea kallo ja suurin osa kylkiluista ovat liian hauraita näytille, joten vähän yli puolet näkemästäsi on alkuperäistä luuta ja loput huolellista rekonstruktiota. Myös triceratops on valos, kopio museon omasta Hatcher-lempinimisestä triceratopsista, jonka historia Smithsonianissa alkaa vuodesta 1905. Suunnittelijat antoivat kopiolle katkenneen sarven ja pari murtunutta kylkiluuta, ja museon dinosauruskuraattori Matthew Carrano halusi juuri tätä: asennon, jota kukaan ei ollut ennen tehnyt, ja eläimet suoraan vastakkain.

Sali avattiin uudelleen niiden ympärille kahdeksantena kesäkuuta 2019. Ja tämä T. rex jätti tieteeseen vielä yhden jäljen: kun Mary Schweitzer tutki sen luita, hän löysi hemiä, verestä peräisin olevaa raudan muotoa, yhä kuusikymmentäkuusi miljoonaa vuotta vanhasta luurangosta.

Kohde 4/5 · Janet Annenberg Hooker Hall of Geology, Gems, and Minerals, kerros 2

Marie-Louisen diadeemi

Etienne Nitot et Fils, Pariisi · 1810; turkoosit kiinnitetty 1956–1962 · Hopeaa ja kultaa, 1 006 vanhaa kaivoshiontaa olevaa timanttia (700 karaattia) ja 79 persialaista turkoosia (540 karaattia)

Huomaa

  • 79 taivaansinistä turkoosia. Jokainen istuu kehyksessä, joka leikattiin smaragdia varten.
  • Neliön muotoinen kivi edessä keskellä. Se täyttää diadeemin suurimman smaragdin kehyksen; smaragdi oli noin 12 karaatin neliöhiottu kivi.
  • Kiemuroiden, palmettien ja medaljonkien kuvio, kaikki käsityötä Napoleonin ajan Pariisista.
Tekstiversio (2:21)

Kaikki tässä näyttää kuuluvan yhteen: hopeinen ja kultainen kiemuratyö, yli tuhannen timantin välke ja nuo pehmeät, taivaansiniset kivet ympäri koko diadeemin. Juuri sininen ei kuulu joukkoon. Kun tämä diadeemi tehtiin, jokaisessa sen seitsemässäkymmenessäyhdeksässä kehyksessä oli kolumbialainen smaragdi.

Sen tekivät Pariisissa vuonna 1810 hovijalokivikauppiaat Etienne Nitot et Fils Napoleonin toiselle vaimolle, Itävallan Marie-Louiselle. He menivät naimisiin samana vuonna, ja diadeemi oli osa häälahjaa, täydellistä smaragdi- ja timanttikorusarjaa: tämä diadeemi, kaulakoru, korvakorut, kampa ja vyönsolki. Ranskan kuninkaallisen morsiamen odotettiin saapuvan tuomatta mitään kotimaastaan, joten Marie-Louise tarvitsi korunsa tyhjästä. Kun hän lähti Ranskasta Napoleonin kukistuttua, hän otti tämän sarjan mukaansa, koska se oli hänen omaa omaisuuttaan eikä valtion.

Hän testamenttasi sen Habsburgien sukuun kuuluneelle tädilleen, ja sarja kulki suvussa kädestä käteen vuosisadan. Vuonna 1952 eräs suvun arkkiherttua myi diadeemin ja soljen pariisilaiselle jalokiviliikkeelle Van Cleef & Arpelsille, joka asetti ne New Yorkin myymälänsä näyteikkunaan. Se, mitä sitten tapahtui, on syy turkooseihin. Toukokuun 1954 ja kesäkuun 1956 välillä yhtiö irrotti smaragdit ja myi ne erillisinä koruina. Vuonna 1955 lehti-ilmoitus tarjosi yleisölle smaragdia historiallisesta Napoleonin tiarasta, ja yhtiön sihteeri kertoi myöhemmin, että ne myytiin loppuun vuorokaudessa.

Joskus ennen vuotta 1962 tyhjiin kehyksiin asetettiin persialaista turkoosia, yhteensä viisisataaneljäkymmentä karaattia. Jeffrey Post, joka hoiti vuosia kansallista jalokivikokoelmaa, selittää, miksi turkoosi oli järkevä valinta: se on tarpeeksi kova kiillotettavaksi mutta tarpeeksi pehmeä muotoiltavaksi koloihin, jotka oli leikattu muille kiville. Jopa nimi on kauppareitti: se tulee ranskan sanasta, joka tarkoittaa turkkilaista, Turkin mukaan, maan, jonka kautta persialainen turkoosi kulki matkallaan Eurooppaan.

Vuonna 1962 diadeemi palasi Pariisiin Louvren näyttelyyn ja yhdistyi saman sarjan kaulakorun ja korvakorujen kanssa. Yhdeksän vuotta myöhemmin aamiaismuroimperiumin perijätär Marjorie Merriweather Post osti sen Smithsonianille, ja siitä asti se on ollut Washingtonissa. Diadeemin smaragdit hajosivat 1950-luvun korurasioihin, mutta hääsarjan kaksi osaa säilyttivät omansa. Jos olet käynyt Louvressa, olet ehkä nähnyt ne: kaulakorun ja korvakorut, yhä vihreinä.

Kohde 5/5 · Janet Annenberg Hooker Hall of Geology, Gems, and Minerals, kerros 2, Harry Winston Gallery

Hope-timantti

Syntyi syvällä maan sisässä noin 1,1 miljardia vuotta sitten; louhittu Intiassa, hiottu uudelleen Euroopassa vuoden 1792 jälkeen · Tunnettu vuodesta 1666; lahjoitettu museolle 1958 · Sininen timantti, 45,52 karaattia, platinakehyksessä, jota kiertää kuusitoista valkoista timanttia

Huomaa

  • Väri. Gallerian kirkkaissa näyttelyvaloissa se näyttää syvältä, harmahtavalta siniseltä, tummemmalta ja harmaammalta kuin safiiri.
  • Sitä ympäröivät kuusitoista valkoista timanttia, vuorotellen vanhaa kaivoshiontaa ja päärynänmuotoisia, kehyksessä, joka tehtiin Evalyn Walsh McLeanille.
  • Jalusta, joka pyörii hitaasti kolme tuumaa paksun luodinkestävän lasisylinterin sisällä.
  • Lähellä olevat Winston Fancy Color Diamonds, sateenkaareksi aseteltuina, keskellä Winston Red.
Tekstiversio (3:20)

Se pyörii. Seiso hetki paikallasi, niin jalusta kuljettaa kaulakorua ympäri lasisylinterinsä sisällä, kolmen tuuman luodinkestävän lasin takana, ja kivi poimii valoa ensin yhdeltä ja sitten toiselta puolelta. Sininen ei ole safiirin sinistä. Se on syvää, harmahtavaa sinistä, ja kiveä kiertää kuudentoista valkoisen timantin rengas. Se painaa 45,52 karaattia, ja se on suurin tunnettu sininen timantti.

Väri tulee hiilen sisällä olevista boorin jäämistä, korkeintaan muutamasta miljoonasosasta. Ja kivellä on ominaisuus, jota et täällä koskaan näe: kun sen asettaa lyhytaaltoisen ultraviolettivalon alle ja sammuttaa lampun, se hehkuu punaisena kuin hiillos vielä jonkin aikaa. Tuo aavemainen hehku on hyvin voinut ruokkia tarinoita, joita sen ympärille kasvoi.

Sen tunnettu historia alkaa Intiasta. Kivi tuli todennäköisimmin Kollurin kaivoksesta vanhassa Golcondan kuningaskunnassa, ja 1600-luvulla ranskalainen jalokivikauppias Jean-Baptiste Tavernier osti sen ja toi Eurooppaan. Vuonna 1668 hän myi sen kuningas Ludvig neljännelletoista, joka hiotutti siitä jalokiven, jota ranskalaiset kutsuivat Kruunun siniseksi timantiksi ja myöhemmät kirjoittajat Ranskan siniseksi.

Sitten se katosi. Syyskuussa 1792, kun kuningas oli vankilassa, varkaat murtautuivat Pariisin kuninkaalliseen varastoon ja ryöstivät viiden päivän ajan Ranskan kruunun jalokiviä. Ranskan sinistä ei koskaan löydetty sillä nimellä. Vuonna 1812 Lontoossa ilmestyi uudelleen hiottu sininen timantti, täsmälleen tämän kokoinen ja muotoinen, ja myöhemmin se sai nimensä yhdeltä omistajaltaan, keräilijä Henry Philip Hopelta. Vuonna 2005 Smithsonian julkaisi tietokoneavusteisen tutkimuksen, joka osoitti, että tämä kivi todella hiottiin varastetusta Ranskan sinisestä.

Entä kirous? Jo vuonna 1888 eräs sanomalehti kertoi tarinaa epäjumalankuvan silmästä revitystä kivestä, ja kertomukset jokaista omistajaa kohdanneesta tuhosta lisääntyivät 1900-luvun alussa. Ne olivat lähes varmasti keksittyjä, ja ne auttoivat myymään sekä lehtiä että timantteja. Vuonna 1911 timantin osti amerikkalainen perijätär Evalyn Walsh McLean, ja platinakehys kuusinetoista timantteineen, jota nyt katsot, tehtiin hänelle. McLeanin kuoleman jälkeen newyorkilainen jalokivikauppias Harry Winston osti vuonna 1949 koko McLeanin kokoelman.

Winston sanoi mielellään, ettei Amerikalla ollut kuningasta eikä kuningatarta, mutta sillä pitäisi silti olla niiden arvoinen aarre. Kymmenentenä marraskuuta 1958 timantti saapui tänne hänen lahjanaan, ja se tuli postissa: pieni ruskeaan paperiin kääritty laatikko, täynnä postimerkkejä ja merkitty särkyväksi, lähetetty New Yorkista kirjattuna. Kokonaismaksu oli 145 dollaria ja 29 senttiä, josta 2 dollaria ja 44 senttiä oli postimaksua ja loput miljoonan dollarin vakuutus. Kääre on nykyään Smithsonianin postimuseon, National Postal Museumin, hallussa.

Vuodesta 1997 timantilla on ollut oma huone muun kansallisen jalokivikokoelman vieressä. Vuonna 2025 Winstonin poika Ronald lahjoitti harvinaisen Winston Redin ja neljänkymmenen värikkään fancy-timantin kokoelman, ja ne ovat nyt sen vieressä Harry Winston Galleryssa. Hope on lähtenyt Washingtonista vain kourallisen kertoja, muun muassa Louvreen vuonna 1962 ja Johannesburgiin vuonna 1965. Muun ajan se on ollut tässä rakennuksessa siitä asti, kun James Todd -niminen postinkantaja haki ruskeaan paperiin käärityn paketin City Post Officesta ja ajoi sen tänne.

Riippumaton opas · Chiaro

Osoita Chiarolla mitä tahansa luonnontieteellisessä museossa.

Hope-timantti on yksi näyte yli 148 miljoonasta. Kuvaa meteoriitti, villamammutti, yläkerran muumio tai jokin elävä Insect Zoossa, niin Chiaro kertoo, mikä se on ja miten se päätyi Washingtoniin, ja vastaa sitten ääneen jatkokysymyksiisi, kun seisot vielä lasin edessä.

Onko Hope-timantti kirottu?Onko tuo T. rexin kallo aito?Minne smaragdit katosivat?

Ennen lähtöä

01

Kulkuyhteydet

10th Street and Constitution Avenue NW, Washington, DC 20560, National Mallin pohjoisreunalla. Sisään pääsee kahdesta kohdasta: Mallin puoleisista ovista Madison Drivelta tai Constitution Avenuen ovista rakennuksen vastakkaiselta puolelta.

Lähin metroasema on Federal Triangle sinisellä, oranssilla ja hopeisella linjalla. Archives–Navy Memorial (vihreä ja keltainen linja) ja Metro Center (punainen linja) ovat hieman kauempana, nekin kävelymatkan päässä. Smithsonianilla ei ole yleisöpysäköintiä Mallilla.

02

Liput

  • Ei lippua, ei korttia, ei varausta: kävelet vain sisään, ilmaiseksi. Sisäänkäynnillä kaikki menevät lentokentän tapaisen turvatarkastuksen ja metallinpaljastimen läpi.
  • Kulje kevyesti. Narikkaa tai säilytyslokeroita ei ole, eikä jalustoja, monopodeja tai selfiekeppejä saa käyttää sisällä.
  • Ovet sulkeutuvat täsmälleen kello 17.30, ja kaikkien on lähdettävä, joten katso Hope-timantti ennen viimeistä puolta tuntia, älä sen jälkeen.
  • Ilmaisen Wi-Fi-verkon nimi on si-visitor, eikä se tarvitse salasanaa.
Viralliset liput →
03

Virallinen ääniopas

Museo ei vuokraa ääniopasta. Sen oma ääni on iPhonelle ja Androidille saatava Deep Time Audio Description -sovellus, fossiilisalin omatoiminen kierros, joka on kirjoitettu sokeille ja heikkonäköisille kävijöille, ja lisäksi museon verkkosivuilla on useiden salien sanallisen kuvailun kierroksia. Meidän viisi kohdettamme ovat nekin maksuttomia ja toimivat missä tahansa selaimessa; muuhun rakennukseen on Chiaro-sovellus.

Virallinen sivusto →

Kysymyksiä

Onko Smithsonianin luonnontieteelliseen museoon ilmaista ääniopasta?

On, tämä Smithsonianin luonnontieteellisen museon ääniopas. Napauta toistoa minkä tahansa viiden kohteen kohdalla, niin se soi puhelimesi selaimessa, ja jokaisen äänitteen teksti on heti sen alla, joten mitään ei tarvitse asentaa. Kaikesta muusta saleissa, meteoriitista muumioon, voit ottaa kuvan ja kuulla sen tarinan Chiaro-sovelluksessa.

Paljonko Smithsonianin luonnontieteellisen museon virallinen ääniopas maksaa?

Maksullista opasta ei ole myynnissä. Museo ei vuokraa äänilaitteita; sen omaa ääntä ovat fossiilisalin Deep Time Audio Description -sovellus, joka on tehty sokeille ja heikkonäköisille kävijöille, sekä sanallisen kuvailun kierrokset verkkosivuilla. Myös sisäänpääsy museoon on ilmainen.

Missä Hope-timantti on Smithsonianin luonnontieteellisessä museossa?

Kerroksessa 2, Janet Annenberg Hooker Hall of Geology, Gems, and Minerals -salin Harry Winston Galleryssa. Sillä on oma huone kansallisen jalokivikokoelman, National Gem Collectionin, päänäyttelyn vieressä, ja sinne pääsee hisseillä kerroksesta 1.

Onko Smithsonianin luonnontieteellinen museo jonain päivänä suljettu?

Vain 25. joulukuuta. Muuna aikana vuodesta, pyhinä ja viikonloppuisin yhtä lailla, ovet aukeavat kello 10 aamulla ja sulkeutuvat kello 17.30 iltapäivällä, jolloin jokaisen kävijän on oltava ulkona.

Tarvitsenko lipun luonnontieteelliseen museoon?

Et. Sisäänpääsy on ilmainen, eikä museo vaadi kortteja tai lippuja. Ovella on odotettavissa turvatarkastus metallinpaljastimella, ja koska narikkaa ei ole, ota mukaan mahdollisimman vähän.

Onko T. rexin luuranko aito?

Vähän yli puolet siitä. Fossiilit löytyivät Montanasta vuonna 1988, ja ne ovat viidenkymmenen vuoden lainassa Yhdysvaltain armeijan pioneerijoukoilta, mutta kallo ja suurin osa kylkiluista ovat liian hauraita näytille, joten ne osat ovat rekonstruktioita. Triceratops sen jalan alla on valos.

Lisää äänioppaita

Chiaron tekemä. Ei sidoksissa Smithsonianin luonnontieteellisen museon ylläpitäjään.